Pitkän pöydän ääressä istuu seitsemän nuorta. Tai no, oikeastaan viisi, sillä yksi nauraa hysteerisesti pöydän alla toisen räpätessä avioerosta, kissoista ja kananmunista.

Muun muassa tätä on sanataide. Tässä kohtaa sinä todennäköisesti kohotat kulmiasi ja tuhahdat – termi ei ole sinulle tuttu. Se ei ole yllättävää, sillä sanataide ei ole vielä kovin tunnettua suuren yleisön parissa. Harrastustoiminta on aktiivista ja äidinkielen opettajat ympäri maan vannovat sanataiteen nimeen, mutta suurin osa suomalaisista ei ole siitä koskaan kuullutkaan. Sääli, sillä sanataiteella on kirjoittamisesta kiinnostuneelle paljon annettavaa.

Luvattoman luovaa kirjoittamista

Suomen sanataideopetuksen seura perustettiin vuonna 2003, mutta sanataidetta opetettiin jo sitä ennen siellä täällä: Vantaan sanataidekoulu, yksi Suomen maineikkaimmista sanataidekouluista, perustettiin jo vuonna 1994. Opetushallitus määrittelee sanataiteen näin: ”Opetuksen tavoitteena on lasten ja nuorten kielellisen ilmaisun ja mielikuvituksen rikastuttaminen. Kirjoittamisen ja kirjallisuudentuntemuksen avulla kehitetään ajattelutaitoja ja eläytymiskykyä, laajennetaan ilmaisuvaroja ja autetaan etsimään persoonallista ilmaisua.”

[pullquote-right]”Konkreettisemmin ilmaistuna sanataidekurssilla kirjoitetaan aika spontaanisti ohjaajan antamien virkkeiden pohjalta. Muoto on vapaa ja kaikenlainen teksti käy.”
[/pullquote-right]

”Konkreettisemmin ilmaistuna sanataidekurssilla kirjoitetaan aika spontaanisti ohjaajan antamien virkkeiden pohjalta. Muoto on vapaa ja kaikki käy”, kertoo sanataideohjaaja Kati Kaaresoja Tuusulan kansalaisopistosta. Virikkeitä on monenlaisia, ja kirjoittamiseen haetaan inspiraatiota musiikin, kuvataiteen ja teatterin keinoin. Myös esineet, hahmot ja värit ovat hyviä lähtökohtia kirjoittamiselle. Millainen teksti syntyy mustavalkoisesta kuvasta, jossa lapsi itkee äitinsä perään? Entä pinkistä korkokengästä? Kaaresojan mukaan hänen tavanomaisimpia harjoituksiaan ovat myös tekstin jatkaminen ohjaajan antamasta lauseesta tai hänen satunnaisesti syöttämiensä sanojen ujuttaminen tajunnanvirtatekstiin.

Kaaresoja on filosofian maisteri ja tarinateatteriohjaaja, joka on opiskellut muun muassa suomen kieltä, kirjallisuutta ja teatteri-ilmaisua. Opiskeluaikanaan hän ajautui sanataideryhmiin osallistujaksi ja valmistuttuaan kouluttautui sanataideohjaajaksi. Hän on työskennellyt äidinkielen opettajana, mutta tällä hetkellä pääsäännöllisesti kouluttaa muita ohjaajia sekä tietenkin ohjaa itse sanataidekursseja.

Ei vain hörhöjen harrastus

Sanataidetta voi harrastaa iltakursseilla kouluissa sekä kansalais- ja työväenopistoissa. Pääosa kurssien osallistujista on lapsia ja nuoria, mutta sanataideopetusta on tarjolla kaikille ikäluokille vauvasta vaariin. Pienten lasten tunneilla leikitään ja satuillaan, eikä vanhempienkaan tunneilla ryppyotsaisia olla, vaikka kirjoitusaiheet muuttuvat ja ovat aikuisempia. 13–18-vuotiaiden ryhmissä keskitytään luovaan kirjoittamiseen ja oman tyylin hakemiseen. Aikuiset ovat vasta löytämässä tiensä sanataiteen pariin, mutta heillekin on jo omia ryhmiä joillakin paikkakunnilla. (Psst! Tuusulan kansalaisopiston nuorten sanataideryhmä kaipaa kipeästi uusia jäseniä. Tule rohkeasti mukaan!)

[pullquote-right]
Sanataideharrastuksen haittapuolia voi olla alati kasvava himo kirjoittaa, mikä johtaa jatkuvaan tarpeeseen raahata paperia ja kynää mukana.
[/pullquote-right]

Miksi sitten harrastaa sanataidetta? Itse päädyin sanataiteen pariin 9-vuotiaana, eikä loppua harrastukselle näy. Olen vuosien saatossa saanut monia ihania ystäviä, suunnitellut sekä runokokoelman että nukketeatteriesityksen ja päässyt irti perfektionismista. Sanataiteen ansiosta minusta on tullut sellainen kirjoittaja kuin nyt olen: olen oppinut, että kirjoittaessa ei tarvitse suorittaa. Virheitä ei pidä pelätä. ”Kirjoitusharrastus heijastuu kaikkeen kielenkäyttöön ja kielelliseen hahmottamiseen, myös suulliseen”, toteaa Kaaresoja. Hänen mukaansa sanataideharrastuksen haittapuolia voi olla alati kasvava himo kirjoittaa, mikä johtaa jatkuvaan tarpeeseen raahata paperia ja kynää mukana. Fiktiivisissä maailmoissa seikkailu vie mennessään. “Sinulla on valta luoda maailmoja, synnyttää ja tappaa ihmisiä – tai saada heidät rakastumaan päättömästi. Vain fiktiivisessä maailmassa voit leikkiä hetken jumalaa.”

Alunperin kirjoittanut Vilhelmiina Virtanen

Syksyn väriloisto on historiaa, musta jää suistaa mopoilijat pöpelikköön ja itse kullakin pukkaa päälle ties minkälaista köhää ja nuhakuumetta. Aamuyön tunteina ryömitään pimeydessä kouluun, ja kotiin könytään iltahämärän jo laskeuduttua. Loputon koulutöiden virta uuvuttaa jo sekin, mutta vallitseva harmaus, koleus ja pimeys tuplaavat väsymyksen. Tuntuuko tutulta?

Ei ihme, jos samaistut. Onhan taas se vuoden pimein aika, jolloin kaikki tuntuu kaksin verroin synkemmältä. Kenties tästä syystä kaikista kahdestatoista kuukaudesta juuri marraskuuhun kulminoituu kaikenlainen masentuneisuus. Mutta hei! Entä jos hakisimme valoa harmauteen keskittymällä tulevaan? Aivan pian on talvi, ja mikäli ilmastonmuutos ei nyt juuri tällä kertaa vie meiltä lumihankia, tuo valkovaippa vaihtelua mustaan maisemaan. Ja mikä parasta: ei talvea ilman odotettua joululomaa. Haavekuvat pitkistä loma-aamuista – ilman herätyskellon kalseaa kilinää – luovat lämpöä ja lohtua näinä marraskuisina päivinä.

Pimeyden keskellä toivoa paremmasta valaa myös Järki. Kun kaiken kurjuuden lisäksi jo koeviikkokin kolkuttaa ovella, konseptien karnevaalista selviää onneksi hengissä pian julkaistavilla koeviikon vinkeillä. Henkistä tukea haettiin taannoin Kaamoksen karkottajaisissa koko koulun voimin, ja kyseistä tilaisuutta pääsee fiilistelemään tuloillaan olevan videoreportaasin avulla. Eikä sovi myöskään unohtaa vaihtarikolumnistiamme, joka perehtyy tällä kertaa ruokakulttuurin syvyyksiin. Pitäähän sitä syödä että jaksaa! Tätä ja paljon muuta on luvassa.

Eespäin, sanoi mummo lumessa – miksei ensilumessakin. Marraskuusta on ennenkin selvitty ja selvitään tälläkin kertaa. (Huiliaikaa ennen seuraavaa marraskuuta on riittävästi – 335 vuorokautta.) Ja muistathan, että aktiivisena lukijana voit osallistua juttujen kommentointiin ja antaa järkevää palautetta. Siten autat meitä Järjen tekijöitäkin selviämään.

Alunperin kirjoittanut Henry Hedborg

Perjantaina 31. lokakuuta ulkoministeri Erkki Tuomioja vieraili lukiolla puhumassa ajankohtaisista asioista.

Areena täyttyy nopeasti opiskelijoista. Tunnelma on odottava ja tilassa kuuluu puheensorinaa. Haastattelijat Olli Puumalainen ja Joonas Paukkunen jakavat ohjeita tilaisuuden aikana toimimisesta ja virtuaaliseinälle kysymysten lähettämisestä. Tulee tieto vieraan saapumisesta ja ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd.) juonnetaan sisään. Tapahtuman aikana puhutaan kolmesta ulkopolitiikkaan kuuluvasta aiheesta: Ukrainan tilanteesta, Suomesta ulkopoliittisena toimijana ja kansainvälisestä politiikasta.

Oppilaskunnan puheenjohtaja Sara Niemelä kertoo, että idea tapahtumasta syntyi oppilaskunnassa ja pian idean ympärille kerääntyi asiasta kiinnostunut työryhmä. Etenkin Ukrainan tilanne oli ollut paljon esillä lehdistössä ja se kiinnosti ihmisiä. Ulkoministeriöltä oli kysytty mahdollisuutta, että joku saapuisi lukiolle puhumaan ajankohtaisista aiheista. Myöntävä vastaus saatiin pian kysymyksen lähettämisen jälkeen.
[pullquote-right]
“Olihan järjestämisessä paljon työtä.”
[/pullquote-right]
”Olihan järjestämisessä paljon työtä, mutta viime vuoden EU-vaalipaneelista tulleella kokemuksella ja hyvällä tiimillä tilaisuus saatiin kuitenkin järjestettyä melko helposti”, Niemelä toteaa.

Mistä Ukrainan tilanteessa on kyse?

Ensimmäisenä otettiin käsittelyyn Ukrainan tilanne. Tuomiojan mukaan tilanteen ymmärtämiseksi täytyy tuntea historiaa. Pitää tietää, mitä Ukraina todellisuudessa merkitsee Venäjälle; onhan Venäjän valtio alun perin syntynyt juuri Kiovan alueelle.

Vaikka tilanteesta ei enää juurikaan puhuta mediassa, se ei ole ohi. Tuomioja painottaa, että median objektiivisuutta pitää pohtia, ja myös ”laatulehdissä” voi tahattomasti esiintyä väärää tietoa, joten kriittisyys uutisia lukiessa on tärkeää. Sotilaallinen voima ei ole konfliktitilanteissa ainoa keino, vaan nykyään puhutaan myös niin sanotusta informaatiosodasta, jossa propagandalla on suuri merkitys.

Ukrainan tilanne on saanut paljon huomiota osakseen Venäjän harjoittaman voimapolitiikan takia. Nykyaikana ei ole koettu vastaavaa toisen valtion alueelle tunkeutumista, mikä kiinnostaa ja myös pelottaa ihmisiä. Pohdinnat uudesta kylmästä sodasta ovat kuitenkin Tuomiojan mukaan turhia, sillä Eurooppaa, Pohjois-Amerikkaa ja joitakin suurvaltoja lukuun ottamatta muuta maailmaa ei kiinnosta tilanne Krimillä ja kylmän sodan aikaista maailman kahtiajakautumista ei tule tapahtumaan.

Suomen ulkopolitiikassakin pitäisi keskittyä luontoon

Seuraavaksi siirryttiin Suomeen ulkopoliittisena vaikuttajana. Tuomiojan mukaan ulkopolitiikan tärkein tehtävä on huolehtia kansalaisten hyvinvoinnista ja turvallisuudesta. Tavat ja maailma ovat muuttuneet viimeisten vuosikymmenien aikana ja valtioiden välillä on keskinäinen riippuvuus. Yksikään maa ei pärjää omillaan. Suuria kysymyksiä ovat myös biodiversiteetin väheneminen ja ilmastonmuutos, sillä sen on huomattu tuottavan sotilaallisia konflikteja. Tuomiojan mukaan Suomen suurin uhka onkin kestämätön kehitys.

Tuomiojan mielestä Suomen ei tarvitse liittyä puolustusliitto Natoon. Suomella ja Natolla on hyvä kumppanuussuhde mutta Suomi haluaa säilyttää hyvät välit kaikkiin naapurimaihinsa. Venäjän ja Suomen välinen raja on rajoista turvallisin, sillä Venäjän rajaongelmat ovat muualla.

ISIS-terroristijärjestön toiminnasta tuli paljon kysymyksiä. Pohdittiin muun muassa sitä, miten Suomi aikoo suhtautua ISISin joukoissa taistelleisiin suomalaisiin, jotka aikovat palata takaisin kotimaahan. Pitäisikö heitä päästää takaisin Suomeen?
[pullquote-right]
“Suomen kansalaiselta ei voi estää pääsyä takaisin Suomeen.”
[/pullquote-right]
”Suomen kansalaiselta ei voi estää pääsyä takaisin Suomeen, mutta heitä pitäisi ehdottomasti seurata”, Tuomioja toteaa. ”Pitäisi keskittyä estämään sotilaiden lähtö ISISin joukkoihin. Kotimaahan palatessaan he ovat riski turvallisuudelle ja mahdolliset sotarikoksetkin on otettava huomioon.”

Rauhan edistämiseksi maailmalla Suomella on yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa merkittävä osuus kriisinhallinnassa. Täältä tulevat parhaat rauhanturvaajat, sillä noin 90 % heistä on vapaaehtoisia reserviläisiä. Suomalaisiin on maailmalla korkea luottamus.

Mitä kansainvälisessä politiikassa tapahtuu?

Viimeisenä aiheena oli kansainvälinen politiikka. Tuomiojan mukaan kansainvälisellä tasolla valtioiden lisäksi valtaa käyttävät ylivaltiolliset elimet kuten Euroopan Unioni, kansalaisjärjestöt kuten Amnesty ja monikansalliset yritykset. Myös terroristijärjestöt vaikuttavat kansainväliseen politiikkaan. Opiskelijoita kiinnosti Euroopan ulkopuolisten maiden, kuten Venäjän ja Kiinan, lisääntynyt valta. Tuomiojan mielestä siitä ei pitäisi tulla ongelmaa, sillä Eurooppa on ollut yliedustettu asukasmääräänsä nähden kansainvälisessä politiikassa. Suurena kiinnostuksen aiheena olivat myös Yhdysvaltojen toimet Aasiassa:
[pullquote-right]
“EU:n olisi pitänyt herätä aikaisemmin.”
[/pullquote-right]
”Sen toiminta Lähi-Idässä on ollut vaihtelevaa. Eri tilanteissa sen toimia tulee arvioida eri tavalla. Muutamia vuosia sitten Irakissa toiminta meni täysin pieleen, mutta nyt Yhdysvaltojen ajamasta rauhanprosessista pitää antaa heille täysi tunnustus”, Tuomioja selittää. ”Mutta suuretkaan valtiot eivät voi toimia yksin, EU:n olisi pitänyt herätä aikaisemmin.”

Lukiolaiset olivat myös huolissaan Pohjois-Koreasta. Kuinka suuri uhka se on maailmalle?

[column size=”two-third”]”Kun maalla, jolla on epävakaa hallinto, on ydinaseita ja jonkin verran laukaisukapasiteettia, on siitä uhkaa lähivaltioille. Suurimman uhan se kuitenkin tuottaa omille kansalaisilleen”, Tuomioja toteaa. ”Pohjois-Koreaa pitkään tukenut Kiinakin on yhtä huolissaan kuin muut maat.”

Suurin osa maailman maista on sitoutunut olemaan hankkimatta ydinaseita ja ne maat, joilla niitä on, ovat sitoutuneet vähentämään niitä. Tosiasiassa ydinaseiden määrä ei juurikaan ole vähentynyt, eikä niiden rakennustaito katoa mihinkään.

Tilaisuus sujui hyvin

Alun teknisistä ongelmista huolimatta tapahtuma eteni luontevasti. Haastattelijoilla oli vain muutama kysymys valmiina jokaisesta pääaiheesta ja melkein koko keskustelu pohjautuikin yleisön lähettämiin kysymyksiin. Tilaisuuden loputtua Tuomiojaa kiittivät puheenjohtaja Sara Niemelä, Järvenpään kaupungin koulutusjohtaja Jari Lausvaara ja lukion rehtori Marja-Liisa Lehtiniemi. Muistoksi vierailusta ministerille ojennettiin pari saunavihtaa aiheeseen sopivaan sanomalehtiartikkeliin käärittynä.[/column]
[column size=”one-third” last=”true”]

Periytyykö kiinnostus politiikkaan?

Erkki Tuomioja on toiminut poliitikkona useita kymmeniä vuosia. Miten hän päätyi politiikan pariin?
”Olin jo kouluaikoina hyvin kiinnostunut politiikasta ja yhteiskunnallisesti aktiivinen. Myös opiskelu ulkomailla toi kansainvälisen politiikan seuraamisen ajoissa mukaan. On politiikka myös jonkinasteinen sukuvika; kolme neljästä isovanhemmastani toimivat eduskunnassa”, Tuomioja kertoo.[/column]

Alunperin kirjoittanut Aliisa Rantanen

Järki päätti ottaa selvää, keitä koulussamme hiihtelevät ja opoiksi itseään kutsuvat ihmisolennot todellisuudessa oikein ovat ja mistä he tulevat.

Opinto-ohjaajat eli lyhyemmin opot ovat koulumme salaiset voimavarat ja opiskelijoiden tukipilarit, jotka osaavat Wilman kurssitarjottimen käytön vaikka unissaan ja takaperinkin vielä. Monet meistä saattavat tietää heidan nimensä ja tunnistaa käytävillä, mutta keitä he todella ovat, mistä he tulevat ja mikä loppupeleissä on heidän tehtävänsä tässä maailmankaikkeudessa?

Sanna-opon hymy toivottaa opiskelijat tervetulleiksi juttelemaan. Kuva: Hanna Kuusisto

Keitä te siis oikein olette?

Olen Opo-Sanna. Minuun voi törmätä koulun käytävien ja oman työhuoneen lisäksi ympäri kotikaupunkiani Järvenpäätä.
Olen Katariina Talvensaari. Perheeseeni kuuluu neljä lasta, aviomies ja koira.
Nimeni on Maija Kärävä ja työskentelen tämän lukuvuoden Järvenpään lukiossa. Olen 35-vuotias, asun Helsingissä ja minulla on kaksi lasta.

Mitä opinto-ohjaaja oikeastaan tekee?

Sanna: Mitä opo EI tee? Opo auttaa, tukee, neuvoo ja kannustaa lukio-opinnoissa, jatko-opintopohdinnoissa ja tarvittaessa monessa muussa asiassa.
Katariina: Opinto-ohjaajien työnkuva vaihtelee paljon riippuen siitä, missä työskentelet. Järvenpään lukiossa, johtuen laajasta kurssivalikoimasta, suuri osa työajasta kuluu opiskelijoiden auttamiseen kurssivalinnoissa ja ylioppilastutkintosuunnitelmissa. Sitten on tietysti jatko-opintosuunnitelmat ja siihen liittyvät infot, urapäivät ja oppitunnit. Ohjaan myös yhdistelmäopiskelijoita eli kaksoistutkinnon suorittajia, jotka tulevat ammattioppilaitoksista tänne lukiojaksoille.
Maija: Opo ohjaa ja auttaa opiskelijoita kurssivalintojen ja ylioppilaskirjoitusten suunnittelussa, sekä ohjaa jatko-opintoihin. Lisäksi opo on muutenkin nuoren tukena erilaisissa elämäntilanteissa.

Katariina toivottaa tsemppiä opiskelijoille. Kuva: Hanna Kuusisto

Mitkä ovat olleet teidän tienne opinto-ohjaajiksi?

Sanna: Olen ollut aikaisemmin opettajana alakoulussa. Muutaman onnellisen sattuman kautta päädyin tänne Järvenpään lukiolle harjoittelemaan ja sille tielle jäin. Paras juttu ajautumisessa ja tänne päätymisessä on se, että omat alakoulun oppilaani ovat nyt jo lukiolaisia täällä meidän koulussa!
Katariina: Olen suorittanut lukion jälkeen liiketalouden perustutkinnon eli olen merkonomi. Työllisyystilanteesta johtuen päätin kuitenkin hakea yliopistoon opiskelemaan. Olen aina ollut kiinnostunut kielistä, joten päädyin opiskelemaan venäjää ja ruotsia. Toimin kielten opettajana ja ohjaajana Keski-Uudenmaan aikuislukiossa 10 vuotta ja suoritin Opinto-ohjaajan pätevyyden Jyväskylän yliopistossa. Sen jälkeen työskentelin kaksi vuotta Keudalla ja nyt täällä Järvenpään lukiossa lähtikin jo neljäs lukuvuosi käyntiin. En juurikaan itse valinnut tätä työtä, vaan se pikemminkin valitsi minut.
Maija: Tulin opon ammattiin kiertoteitse. Opiskelin lukion jälkeen ensin diplomi-insinööriksi ja työskentelin pari vuotta markkinointi- ja viestintätehtävissä. Päätös lähteä opiskelemaan opoksi kypsyi pikkuhiljaa.

Mikä teistä on parasta tässä työssä?

Opo-Maijalla on insinööritausta. Kuva: Hanna Kuusisto

Sanna: Opiskelijat ja työkaverit. Helppo!
Katariina: Opiskelijat!
Maija: Nuoret itse ja se, kun huomaa opiskelijan päässeen vaikeuksien yli ja selviytyneen erilaisista tilanteista. Esimerkiksi sellaiset tilanteet, kun joku saa opinnot päätökseen, vaikka matkalla olisikin ollut haasteita.

Miltä teistä tuntuu olla mukana suunnittelemassa nuorten tulevaisuutta?

Sanna: Rinnalla kulkeminen on mielenkiintoista ja palkitsevaa. Mielestäni nuori tekee kuitekin itse suunnitelman ja minä yritän vain mahdollisimman hyvin auttaa ja tukea tällä matkalla.
Katariina: Hienolta. Korostan kuitenkin opiskelijan omaa vastuuta, sillä näen opon roolin lähinnä rinnalla kulkijana.
Maija: Todella hienolta. Innostun usein itsekin, kun nuorten kanssa keskustelemme tulevaisuudesta ja pohdimme, mikä olisi opiskelijan oma polku.

Entä minkälaisia terveisiä haluatte lähettää opiskelijoille?

Sanna: Muistakaa pitää huolta omasta jaksamisesta ja toisistanne! Kenenkään ei ole hyvä olla yksin, joten verkostoitukaa ja tutustukaa. Sitä ei koskaan tiedä milloin siihen vanhaan lukiotuttuun sitten vanhemmalla iällä törmää!
Katariina: Tsemppiä!
Maija: Uskokaa itseenne ja unelmiinne ja olkaa valmiita tekemään myös töitä unelmienne eteen.

Alunperin kirjoittanut Hanna Kuusisto

Tämän syyslukukauden alussa entisen filosofian, uskonnon ja elämänkatsomustiedon lehtorimme Seija Aarron saappaisiin on astunut Helsingistä kotoisin oleva Jani Tiirikainen. Kävimme tekemässä tiiviin haastattelun uudelle opettajakasvollemme.

Goottipojasta opettajaksi

Nuoruudessaan Etu-Töölön lukiosta valmistunut yrittäjäperheen poika kertoo kiinnostuksen filosofiaan ja uskontoon löytyneen lukioaikoina. Ehkä merkittävämpänä syynä kyseiselle tielle lähtemiseen lienee ollut Tiirikaisen innostavat filosofian, psykologian ja uskonnon opettajat. Vaikkei hän lukion jälkeen ollutkaan varma seuraavasta siirrostaan, päätyi hän teologiseen tiedekuntaan sekä myöhemmin myös valtiotieteelliseen. ”Olemassaolo on aina tuntunut niin kysymykseltä…”, kuvailee Tiirikainen. Kyseinen virke on myös hänen bloginsa nimenä.

[pullquote-right]”Oppiaineita, jotka tavallaan käsittelevät koko todellisuutta…”[/pullquote-right]

Opettajaksi Tiirikainen päätyi ehkäpä jopa yllättäen, sillä lukioaikoina hän kertoo olleensa goottipoika, joka pelkäsi esiintymistä eikä pitänyt yhtään esillä olemisesta. Haettuaan ja päästyään opettajalinjalle kaikki menikin yllättävän hyvin ja tähän sitä sitten päädyttiin, hän kertoo. Vapaa-aikanaan Tiirikainen opiskelee psykologiaa ja haaveileekin ehkä jonain päivänä opettavansa mahdollisesti sitäkin. Filosofia, elämäkatsomustieto ja uskonto ovat Tiirikaisen mielestä oppiaineita, jotka tavallaan käsittelevät koko todellisuutta ja sitä kautta ne kiehtovat häntä.

Laatu veti Järvenpäähän

Järvenpään lukiolla sanotaan olevan hyvä maine ja tämä sai viimekädessä Tiirikaisen hakemaan avointa paikkaa. Opiskelijoiden on kerrottu olevan innostuneita ja opiskelumyönteisiä, ja reilun kuukauden totuttelun jälkeen Tiirikainen on huomannut asian olevan juurikin näin. Hän kertoo olleensa jopa positiivisesti yllättynyt opiskelijoiden mukavuudesta.Ison koulun merkitys muuttuvassa lukion opetusrakenteen maailmassa on myös positiivinen puoli opettajan kannalta. Sama fakta palvelee myös opiskelijoitamme lukiossamme. Tiirikainen on myös erittäin iloinen opiskeluympäristömme hienoista tiloista. Totuushan on, että harvalla opettajalla taikka lukiolaisella on mahdollisuus näin hienoon ja inspiroivaan opiskeluympäristöön.

Videopeleistä sähköisiin oppikirjoihin

Kuka tahansa ei uskoisi juuri fanaattisen videopelien pelaajan sekä Helsingin suurimpaan jäähalliin kausikortin omaavan kiekkofanin olevan uusi uskonnon ja filosofian opettajamme. Tulevaisuudessa lukiomaailma tulee selkeästi sähköistymään ja tämän kanssa Tiirikainen ei koe joutuvansa ongelmiin. Seitsemän -vuotiaasta lähtien videopelien parissa hyörinyt Tiirikainen kertoo tietotekniikkaan siirtymisen olevan hänelle hyvinkin luontevaa. Uransa aikana hän on ehtinyt jo suunnittelemaan opetuspelejä sekä tällä hetkellä työskentelee filosofian sähköisen oppikirjan parissa.

Tiirikainen pyrkii persoonallisen opetustyyliin, jossa hän heittää itseänsä likoon ja koittaa saada opiskelijat innostumaan jopa omalla kustannuksellaankin. Tietotekniikan käyttöä hän ei kuitenkaan halua pitää itseisarvona, vaan pyrkii käyttämään jokaisella kurssilla mahdollisimman monia eri opetustyyliä. Itse hän kertoo haluavansa toimimaan ennemminkin ”kapellimestarina” kuin luokan edessä puhuvana ”esiintyjänä” ja pyrkii tämän tiimoilta saamaan oppilaat keskustelemaan käsiteltävistä aiheista.

Iloa oppitunneille

Loppuun sijoitimme haastavan kysymyksen siitä, miten Tiirikainen aikoo vastata Aarron jättämään aukkoon koulussamme ja aikooko hän tehdä yhtä pitkän uran lukiossamme kuin Aarto. [pullquote-right]”Sen minkä ilottaa oppii, sen surutta unohtaa.”[/pullquote-right]”Korvaamaan en häntä tietenkään pysty, mutta uskon pystyväni auttamaan merkittävästikin muun muassa lukiomaailman sähköistymisen kehittymisessä koulussamme”, kertoo Tiirikainen. Hän toivoo pystyvänsä opettamaan Järvenpään Lukiossa mahdollisimman pitkään. ”Harvalla opettajalla on näin hyviä puitteita työlleen”, ylistää Tiirikainen, eikä näe mitään syytä sille miksei hän viihtyisi täällä pitkääkin. Mottonaan Tiirikainen pitää lausahdusta: ”Sen minkä ilotta oppii, sen surutta unohtaa”, ja toivoo Aarronkin tavoin iloa opiskelun maailmaan kaiken nykyajan kiireen keskellä.

Alunperin kirjoittanut Henna Mäkiaho

Chris Millerin ja Phil Lordin ohjaama 22 Jump Street on yksi vuoden odotetuimmista jatko-osista. Valitettavasti 22 Jump Street osoittautuu pettymykseksi. Kömpelö, yli kolmekymppinen poliisikaksikko Morton Schmidt (Jonah Hill) ja Greg Jenko (Channing Tatum) pääsee jälleen yliopistoon rikoksen perässä. Tällä kertaa kaksikko joutuu valeidentiteettiensä varassa soluttautumaan koulun piireihin selvittääkseen huumekuolemaa.

Jump Streetin historia juontuu 1980-luvulle, jossa Johnny Depp tähditti  yliopistomaailmaan sijoittuvaa samannimistä televisiosarjaa 21 Jump Street. Elokuvat on tehty kyseisen sarjan pohjalta, mutta nämä kehnot teokset eivät ole menestyneet maailmalla. Toimintakomedia 22 Jump Street on jatko-osa kuitenkin ainakin Suomessa suosiota niittäneelle 21 Jump Streetille, joka ei päässyt elokuvateattereihin asti. Sen sijaan 22 Jump Street tuotiin valkokankaalle, mutta valitettavasti se ei palvele katsojaansa edes edeltäjänsäkään tavoin.

Vain ajoittain onnistuvat vitsit eivät pelasta elokuvaa. Hillin tai Tatumin onnistumiset kameran edessä ovat yhden käden sormilla laskettavissa, eikä elokuva tahdo edetä sujuvasti. Aina silloin tällöin vitsi-kriisiä lieventää osuvasti rooliinsa poliisipäällikkö Dicksoniksi valittu Ice Cube räväkällä kielenkäytöllään ja toiminnallaan. Välillä tuntuu, että elokuva on tehty kokonaan improvisoimalla. Lopputuloksesta huomaa, että ohjaajien huomiosta kamppaili samaan aikaan valmistuva The LEGO Movie.

Monin puolin kylmäksi jättänyt 22 Jump Street tulee unohtumaan ihmisten keskuudesta nopeasti, eikä Jump Streetin kadulle karun vastaanoton jälkeen enää luultavasti palata. Elokuvassa vitsien tai näyttelijäsuoritusten saralla onnistumista seurasi lähes aina epäonnistuminen. Ponnahduslauta komedian kärkikahinoihin tämä ei missään nimessä ollut, mutta uskon vielä kuulevani Tatumista ja Hillistä paremmissa merkeissä.

Arvosanaksi 22 Jump Street saa 2/5.

Alunperin kirjoittanut Riku Tauschi

Monet varmasti alkavat pikkuhiljaa kyllästyä keskusteluun kiusaamisesta, koska se on ”niin loppuun kulutettu aihe” ja ”miten kukaan jaksaa kirjoittaa siitä vapaaehtoisesti?”. Asiasta puhutaan paljon, koska se on aina ajankohtainen. Usein kuitenkin ihmiset puhuvat nimenomaan kiusatun roolista ja siitä, miltä kiusatusta tuntuu.

Samuli Putro laulaa kappaleessaan ”Milloin jätkät tulee” kiusaamisesta. Laulussa hän kertoo tarinaa siinä muodossa, että olisi itse kiusaajan roolissa. Hän puhuu paljon pojasta, jonka nimi oli Toppahousut / ylipainoinen poika, jonka kimeä ääni / oli tosi helppo pilkankohde, kuinka tämän pipo laitetaan täyteen takiaisia. Hän tulee silti usein juttelemaan kiusaajalleen ja kysyykin: ”Milloin jätkät tulee? / Hei Sami, onko jätkiä näkynyt?” Laulajan hahmo, kiusaaja-Sami, kokee olonsa kiusaantuneeksi ja pelkää leimautuvansa itsekin.

Miksi jotkut ihmiset joutuvat kiusatuksi? Vaikka vaihtaisi koulusta toiseen tai siirtyisi työelämään, saattaa silti kiusaaminen jatkua – ympäristön muutos ei välttämättä auta. Onko mahdollista, että toisilla ihmisillä on vain tietty olemus, eräänlainen aura, jonka vuoksi he vain tahtomattaan joutuvat kiusatuksi?

Monilla, kuten laulun ”Toppahousuilla” sekä itselläni, kiusaamisen kohteeksi joutuminen johtuu muun muassa ulkoisesta olemuksesta; ylipainoisia tai muuten ulkonäöltään poikkeavia saatetaan kiusata helpommin. Myös luonne voi vaikuttaa. Toppahousuista sanotaan, että hän on hyväntahtoinen hölmö ja hangoitteli vastaan, mutta osaansa tyytyi – hän vain alistuu kiusatun rooliinsa. Itse taas olen aina ollut lapsesta asti erittäin temperamenttinen, enkä ole koskaan pitänyt itseeni kohdistuvista negatiivisista kommenteista; alakouluaikoina muut lapset huomasivat sen ja ärsyttämiseni oli heille ilmaista hupia.

Helposti ihmiset eksyvät miettimään nimenomaan kiusatuksi tulemisen syitä. Jaksetaanko useinkaan miettiä sitä, miksi kiusaaja ylipäätään kiusaa?

Samuli Putron Sami haluaa kiusata Toppahousuja, koska tytöt piti koviksista / jotka alisti paksua poikaa. Hän haluaa näyttää olevansa kova äijä; kiusaajat ovat helposti kaveripiirissään suosittuja, etenkin peruskoulussa. Mutta kun Toppahousut tulevat juttelemaan, mitä Sami ajatteleekaan: nyt jos leimaudun niin pian mua lyödään. Hän pelkää itsekin tulevansa kiusatuksi.
Tunnen itsekin tämän puolen tarinasta, vaikka en sitä haluaisikaan myöntää. Kukaan ei halua joutua silmätikuksi. Ne, jotka ovat kiusaamisen kohteina, eivät ole pelkureita; kiusaajat ovat kaikista eniten peloissaan. Heillä on tietty maine, eivätkä he halua näyttää luusereilta kaveeratessaan epäsuosittujen kanssa.

Kiusaaminen tuntuu aina pahalta, oli sitten kiusattu, kiusaaja tai viaton sivustakatsoja. Viime viikkoina sosiaalisessa mediassa on pyörinyt todella paljon #kutsumua-haaste, Suomen Lukiolaisten Liiton järjestämä kiusaamisen vastainen kampanja. Kiusaamisen vastustaminen on hyvä juttu, ja siitä pitäisi tehdä arkipäivää. Vielä parempi olisi, jos sitäkään ei tarvittaisi; jokaisen pitäisi pyrkiä kitkemään kiusaaminen kokonaan pois, ettei kenenkään tarvitsisi enää pelätä ”milloin jätkät tulee”.

Alunperin kirjoittanut Jonna Koskinen

Monille ensimmäinen oma asunto on valtava askel itsenäistymisen saralla. Itse muutin 16-vuotiaana omilleni, ja se oli yllättävän helppo askel otettavaksi. Internet on pullollaan vuokra-asuntoja tarjoavia sivustoja, mutta asuntoa etsiessä on hyvä käyttää muitakin keinoja, sillä nämä internetin asunnonhakupalvelut omaavat muun muassa suunnattomat jonot. Asunnon tarpeessa olevan on hyvä pyytää niin ystäviään kuin sukuaankin ottamaan selvää mahdollisista asunnoista. Ei myöskään kannata unohtaa muita keinoja, kuten kauppojen ilmoitusseiniä tai internet-foorumeita. Myös jotkut koulut saattavat pystyä tarjoamaan apua asunnonhankintaan.

Ensimmäistä asuntoa hankittaessa tuskin kenelläkään on varaa nirsoiluun asunnon ominaisuuksissa: joskus ainoa vaihtoehto on parvekkeeton kerrostalo, pihaton rivitalo, tai jopa valmiiksi sisustettu ja määräaikainen katto pään päällä. Jos yksinäisyys pelottaa omilleen muuttavaa, kannattaa harkita myös kämppäkaveria, alivuokralaisuutta tai kommuunia.

Yksityiseltä henkilöltä asuntoa vuokrattaessa kannattaa olla varuillaan, sillä vuokraisäntäsi tai -emäntäsi saattaa tarpeen kokiessaan vaatia sinua muuttamaan pois. Vaikkakin yksityiset ovat usein joustavampia sopimuksien ja maksujen kanssa, itse suosin suuria vuokrayhtiöitä, sillä heillä on resursseja asunnon kunnossapitoon. Eivätkä he ikinä irtisano vuokrasopimusta kunnollisen vuokralaisen kanssa.

Yksinään asuvan opiskelijan tärkeimpiin kykyihin kuuluu budjetointi. Harvoin jää varaa vaatteisiin tai edes monipuoliseen ruokavalioon, viihdetavarasta tai juhlimisesta puhumattakaan. Huonolaatuisista kauppaketjujen omista halpamerkeistä ja 30 % alennetuista pikaisesti pilaantuvista ruoista tulee nopeasti paras ystäväsi, kun nälkä alkaa kalvamaan eikä tukirahoja kuulu. Varmaa ainakin on että vuoden tai kahden kuluttua tulee välillä ikävä takaisin vanhempien soppapatojen ääreen.

Totta kai – jos henkilön psyyke ja energia antavat periksi – lyhyet työvuorot ovat aina varteenotettava vaihtoehto pienen lisätienestin saavuttamiseksi. Kuitenkin urakan ylikuormittumisen riski kannattaa aina ottaa huomioon, ja pyrkiä varaamaan koulun, töiden, harrastusten ja kodin kunnossapidon lisäksi myös hetki rentoutumiselle.

Kaiken kaikkiaan omilleen muuttaminen tekee nuoresta itsenäisen, oma-aloitteisen, ja kypsemmän persoonan. Vaikkakin oma rauha ja vapaus saattaisivat vaikuttaa helpottavan elämää, luovat ne myös velvollisuuksia ja vastuuta. Omillaan asuvalle nuorelle houkutus jokapäiväiseen ystävien asuttamiseen tai vaikkapa päihteiden käyttöön voi olla suuri. Kotoa lähtö on kuitenkin jokaisen jossain vaiheessa kohdattava, ja kun tuntee kykenevänsä tähän elämänmuutokseen, kannattaa mahdollisuus käyttää hyväksi.

Alunperin kirjoittanut Jaarli Niukkanen

Käteeni sattuu vetokaapin pohjalta kehystetty valokuva. Keskeytän siivousurakkani ja katselen Helsingin Aleksanterinkadulla nauravia henkilöitä – itseäni ja parasta ystävääni. Tajuan että kuva on otettu syntymäpäivänäni lähes tasan vuosi sitten. Päätän jättää työpöytäni järjestelyn sikseen ja tarkastelen vuodentakaista itseäni lähemmin. Hymy kasvoilla on leveä, mutta silmät eivät naura.

Ulkopuolisen mielestä kuva saattaisi vaikuttaa iloiselta. Väkinäinen se on.

Muistelen ensimmäisen lukiovuoden alkua. Muistan, miten paljon itseltäni vaadinkaan. Hyviä arvosanoja, koulumotivaatiota, läksyjen tekemistä. Vanhempien odotuksiin vastaamista, opettajien miellyttämistä, joukkoon sopimista. Vähä vähältä, itse itselleni kasaaman taakan lisäksi kesällä mutkistunut suhteeni ruokaan vaikeni entisestään ja aloin kuihduttaa itseäni. Elämä muuttui numeroiksi vaa’an digitaalinäytössä. Arvosanoiksi tietokoneen ruudulla. Kylmiksi aamuiksi ja unettomiksi öiksi.

Tavoittelin tähtiä, ei, halusin olla tähti. Olla kaunis ja loistaa. Pyrkiä täydellisyyteen. Pidin pelkoni piilossa, turvassa niiden kaikkien katseilta, jotka yrittivät auttaa. Elämä oli harmaata ja tyhjää, mutta tekohymy kesti. Loppuun asti.

Loppu koitti kuulaan lokakuisen aamun muodossa.

Havahduin lopulta yksinkertaisesti siihen, miten uuvuksiin olin vienyt itseni. Auringon ensisäteiden osuessa ikkunaan ja hajotessa valkeaksi valoksi nousin istumaan sänkyni reunalle ja aivan äkkiarvaamatta annoin periksi.

Puhkesin itkuun.

Annoin ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin itseni olla haavoittuva. Hauras. Inhimillinen.

Kaikki alkoi alusta. Opettelin pikkuhiljaa ja päivä kerrallaan elämään uudestaan. Oppiessani itsestäni uusia, ihmeellisiä asioita päätin kirjoittaa muistiin ohjeet. Ohjeet elämään ilman itseinhoa, pelkoa ja epävarmuutta.

Hengitä. Keskeytä se, mitä parhaillaan teet. Vedä syvään henkeä ja puhalla kaikki ulos. Tunne, kuinka sydämesi sykkii. Tiedosta itsesi. Minä olen.

Anna itsellesi anteeksi. Olemme inhimillisiä olentoja ja teemme virheitä. Mieti, mitä voit parantaa itsesi syyttämisen sijaan. Nouse vielä kerran pystyyn. Yritän huomenna uudestaan.

Rakasta itseäsi. Olet kauneusihanteita arvokkaampi. Olet enemmän, kuin luku vaa’assa ja vaatteet päälläsi. Kaikki mitä kannat mukanasi tekee sinusta ainutlaatuisen. Opin tuntemaan itseni.

Arvosta pieniä asioita. Herää aikaisin nähdäksesi auringonnousun. Hymyile tuntemattomalle junassa. Sytytä kynttilöitä ja meditoi. Laula. Maalaa. Tanssi. Katsele tähtiä talvisella yötaivaalla. Humallun elämästä.

Elä tässä päivässä. Älä anna menneisyytesi varastaa tulevaisuuttasi. Älä siirrä huomisen huolia tähän hetkeen. Ole impulsiivinen. Yllätän itseni.

Unohda odotukset. Elät itseäsi, et muita ihmisiä varten. Tee niitä asioita, jotka tekevät sinut onnelliseksi, sillä loppujen lopuksi kadumme vain mahdollisuuksia, jotka jätimme käyttämättä. Ole rehellinen, ole välitön, ole aito. Naura usein. Rakasta ehdotta. Annan kaikkeni.

Nousen istumaan sänkyni reunalle, aivan kuten tein kerran niin kauan aikaa sitten. Kiipeän ikkunasta katolle, kohotan katseeni öiselle taivaalle ja olen hetken aivan hiljaa.

Joskus on tutkittava tähtiä.

Alunperin kirjoittanut Ossi Laurila

Maanantaina 5. toukokuuta aamukuudelta matka Roomaan alkoi Helsinki-Vantaan lentokentältä, jonne projektilaiset kokoontuivat väsyneinä lyhyiksi jääneiden yöunien jälkeen. Lennolla onneksi osa ihmisistä pystyi jatkamaan lepäämistä osan kuluttaessa aikaa muilla tavoin.

[column size=”three-fifth”]
Rooman saavuttua alkoi koko matkan kiireellisin osuus, kun lentokentältä oli hotellin kautta päästävä mahdollisimman nopeasti Suomen Rooman-instituuttiin Villa Lanteen. Villa Lantessa sijaitsevat suomen taide- ja tiedeinstituutti sekä Suomen Vatikaanivaltion suurlähetystö, minkä ansiosta maaperä on Suomen ja alueella on diplomaattinen koskemattomuus. Itse rakennus on varsin kaunis renessanssihuvila, josta voidaan sanoa avautuvan yksi parhaista, jollei paras näkymä Roomaan. Illalla ohjelmassa oli tutustumista Circus Maximukseen ja Rooman gettoon. Circus Maximus oli roomalainen kilpa-ajorata kuuluisine keskikorokkeineen ja getto puolestaan juutalaisten asuinalue vainojen aikana.
[/column]
[column size=”two-fifth” last=”true”]

MIKÄ ROOMA-PROJEKTI?!

Kurssin toisena päivänä tutustuttiin Rooman antiikkisen keskukseen Forum Romanumiin ja sen vieressä sijaitsevaan Colosseumiin. Ryhmälippujen avulla pääsee onneksi livahtamaan varsin pitkältä näyttävän jonon ohitse. Molemmissa kohteissa on yhteisen alustuksen jälkeen aikaa tutustua kohteeseen itse.

Colosseum kohoaa keskellä kaupunkia.

Forum Romanumilla sijaitsee myös Caesarin hauta, jolla voi vielä tänäänkin nähdä kukkia, mutta valitettavasti tällä kertaa kukkia ei haudalla näkynyt. Forum Romanumin jälkeen matka jatkui Colosseumille, joka oli ehkä matkan nähtävyyksistä sellainen jonka pystyi hahmottamaan harvinaisen hyvin yhdeltä paikalta käsin. Toinen tilanne oli Vittoriano Emmanuelin muistoksi pystyteyn muistomerkin kanssa. Kyseessä on aivan valtava ja pramea rakennus, jonka pystytetty yksinomaan tälle Italian vapaussankarille. Paikalliset ovatkin antaneet sille lukuisia lempinimiä kuten ”kermakakku” ja ”kirjoituskone”, joka juontaa juurensa varmasti suuriin portaisiin sen edessä. Portaat saattavat turistista näyttää loistavalta paikalta istahtaa helteisenä päivänä, mutta se on virhe, sillä paikan vartijat herkeämättä hätistelevät pöllämystyneen turistin ylös pilleihin puhaltamalla.

Aivan muistomerkin vieressä sijaitsee Capitolium-kukkula, joka pitää sisällään kaksi eri museota, joissa vierailimme. Museoissa on äärimmäisen suuri maalaus- ja veistoskokoelma, pitäen sisällään tunnettuja teoksia antiikin ajoilta. Viimeistään tässä vaiheessa matkaa kaikki oppivat, että kahdella parrakkaalla miehellä kuvattiin antiikissa jokia, kuten Capitolium-kukkulassa Tiberiä ja Niiliä. Siirtymä muistomerkiltä Capitoliumille ei siis ole pitkä, mutta sen aikana kohtaa hyvin roomalaista liikennekulttuuria: jos tien yli haluaa jalankulkijana mennä, on otettava päättäväisesti askeleet tielle ja toivottava, että autot pysähtyvät – sillä muuten ne eivät sitä tee. Toki jonkinlaista harkintaa esimerkiksi rekkojen kanssa kannattaa käyttää, mutta pääsääntöisesti autot pysähtyvät hyvin kuvatulla tavalla.

Ruoka Italiassa on aivan oma maailmansa lounaspastoineen ja illallispitsoineen, unohtamatta aivan erityisen maukkaita jäätelöitä. Kannattaa maistaa ainakin pasta carbonaraa ja jotain hyvin yksinkertaista pitsaa kuten kinkkua ja rucolaa. Jos tavallinen pitsa alkaa tympiä, voi kokeilla erilaista versiota siitä tai jotain aivan muuta. Esimerkiksi calzone eli täytetty pitsa, joka sisältää täytteiden lisäksi kananmunaa tai lehtori Suvensaaren suosittelemaa Trippaa eli vasikan mahalaukusta tehtyä roomalaista perinneruokaa. Ruokaa maistaneet projektilaiset kuvailivat Trippaa niin, että sitä kyllä syö ja maistaa, mutta eivät ottaisi sitä välttämättä uudelleen.

Paavi Franciscus I ja monikansallinen väentungos.

Keskiviikkona ohjelmassa oli joidenkin suuresti odottama paavin audienssi, jonne olimme onnistuneet saamaan liput ja vieläpä hyville paikoille. Ennen virallisen tilaisuuden alkua esiteltiin yleisölle kaikki audienssille kutsun saneet ja niin meidätkin esiteltiin englanninkielisten maiden joukossa Järvenpään lukion pyhiinvaeltajina. Varsinaisessa tilaisuudessa paavi puhui päivän aiheesta italiaksi, joka käännettiin muun muassa arabiaksi, englanniksi, espanjaksi ja ranskaksi. Tilaisuutta ennen ja sen jälkeen paavi kiersi Pietarinkirkon aukiota auton kyydissä tervehtien audienssiin osallistuvia. Tämän jälkeen söimme yhdessä kalleimmista ravintoloista matkalla, koska ruoka Vatikaanin läheisyydessä on ymmärrettävästi kalliimpaa kuin esimerkiksi Trasteveressa, jossa projektimme majoittui.

Ruokailun jälkeen aloimme käydä Mars-kentän nähtävyyksiä läpi oppien esimerkiksi Pantheonista ja Berninistä. Matkalle osui useampi aukio, joita elävöittivät joko katutaiteilijat tai mielenosittajat. Suurimmilta sählingeiltä kuitenkin vältyttiin ja näimme ainakin yhden pyhäinjäännöksen eli Pyhän Angeksen väitetyn kallon. Pantheonissa riitti ihmisiä, mutta moneen muuhun kohteeseen verrattuna liikkuminen siellä oli suhteellisen helppoa, joskin kovin hartaaksi nykyään kirkkona toimivaa entistä temppeliä ei voi sanoa.

Keskiviikkona ohjelmassa oli myös vierailu birgittalaisluostariin, jossa kuulimme luostarista ja sen historiasta suomalaiselta nunnalta suomeksi. Vierailua ennen ryhmäläiset pääsivät myös käymään yhdessä lukuisista roomalaisista jäätelöbaareista, jotka tulivat matkan aikana hyvinkin tutuiksi. Tästä paikasta erityisen teki sen koko ja suosio – yli 150 makua ja jonotuskulttuuri ei vastaa suomalaista. Onneksi tällä kertaa sattui kuitenkin kuulemma rauhallinen aika ostoksiin, vaikka kirjoittajan oma näkemys paikan kaoottisuudesta olikin jotain muuta.

Antiikkista taidehistoriaa parhaimmillaan.

Torstaina palasimme Vatikaaniin ja teemana olivat Vatikaanin museot taideaarteineen sekä Pietarinkirkko. Vatikaanin museoihin pääsemiseksi oli vuorossa pitkähkö jonotus Rooman auringon alla ja kaupustelijoiden seurassa. Jono kuitenkin liikkui varsin mallikkaasti useiden ollessa ryhmän mukana ja 1,5 tunnin jonotuksen jälkeen pääsimme sisälle museoihin. Vatikaanin museot ovat ensikertalaiselle äärettömän uuvuttava kokonaisuus, sillä taidetta riittää loputtomiin ja esimerkiksi tungos Sikstuksen kappeliin on suuri. Massan mukana pääsee liikkumaan ja sopivalla etenemistaktiikalla vauhdin saa pidettyä ryhmämatkalle sopivana. Jos museoista haluaisi saada kattavan kuvan, voisi aikaa viettää helposti viikkoja ja kuukausia. Museoista pidetään myös tarkoituksella auki – epämääräisen logiikan mukaan – vain tiettyjä osastoja ja aika ajoin näitä osastoja muutetaan niiden massiivisen koon vuoksi. Tämän ”remontointityön” ryhmämme sai myös kokea, sillä monen suuresti odottama Augustus-patsas jäi tällä kertaa näkemättä. Muutamalle ryhmäläiselle tämä kuulemma antaa tekosyyn palata Roomaan uudestaan, joten aivan piloille päivä ei tästä mennyt.

Jos museot ovat massiivisia Vatikaanissa, niin ovat kirkot myös. Pietarinkirkon koon ja merkittävyyden tajuaa hyvin astuessaan sisään ja löytäessään muihin kirkkoihin kokovertailua tekevän mittakaavan keskilattialta. Pietarinkirkko itsessään on jo nähtävyys, mutta sen lisäksi sen sisältä löytyy maailman taidehistorian merkkiteoksia kuten Michelangelon Pieta-veistos. Myös kirkon kupoli merkittävä, sillä sitä on pidetty esimerkkinä lukuisille eurooppalaisille pääkirkoille. Suurin osa kurssilaisista päättikin kiivetä kupoliin ja kävelyä oli reilusti yli 500 porrasta. Määrä ei itsessään ollut ongelma, mutta portaiden ahtaus ja vielä hirveämmin kaltevuus teki kyllä tehtävänsä jokaiseen kiipeäjään. Monille myös kirkon sisällä kupolista alas katsominen teki erityisen tiukkaa.

“Nyt latinistien pitäis kyllä tietää tää”, kuultiin milloin minkäkin kirjoituksen luona.

Latinaa opiskeleville Vatikaanin museot sekä Pietarinkirkko hautakirjoituksineen on harvinainen aarreaitta. Koko Rooma voi pitää erityislaatuisena paikkana kyseisen kielen opiskeluun, sillä ympäri kaupunkia kaduillakin voi törmätä esimerkiksi seinälaattaan, joka kertoo tulvan korkeudesta antiikin ajalta ja latinaa sisältäviä monumentteja on aivan joka puolella. Roomassa voisikin viettää aikaa monta viikkoa tutkien pelkästään kaupungin piirtokirjoituksia.

Perjantaina luvassa oli hiukan erilainen päivä, sillä aamulla vierailimme englanninkielisen oppaan johdolla Pietarinkirkon alla sijaitsevassa nekropolissa, jossa pääsimme näkemään antiikin aikaisia sukuhautoja ja väitetyn Pyhän Pietarin haudan, joskin kyseinen teoria on hyvin kyseenalaistettu. Vierailu nekropoliksessa oli luostarivierailun ja audienssin ohella yksi Järvenpään lukion Rooma-projektin erikoisuuksista. Tämän jälkeen suuntasimme toiseen tämän vuoden uutuuteen eli eväsretkelle Ostiaan eli Rooman satamaan ja logistiseen keskukseen, joka on yksi hyvin säilyneistä kaupunkikokonaisuuksista antiikin Roomasta. Eväät ostimme hotellin lähettyviltä paikallisista leipomoista ennen bussi- ja junamatkaa Ostiaan, jossa kiertelimme eväät syötyämme pitkään Välimeren auringon alla.

Jos Fontana di Trevin suihkulähteeseen heittää kolikon, palaa uskomuksen mukaan joskus takaisin Roomaan.

Ilalla oli ohjelmassa illallinen kehutussa pizzeriassa Trasteveressa lopuilla projektin rahoilla. Kohtalaisen kuuma ravintolakokemus oli kuitenkin sen väärti hyvän ruoan ja kylmän veden ansioista. Tämän jälkeen yhteisestä kassasta riitti rahaa vielä yöjäätelöjen hankkimiseen.

Lauantaina ohjelmassa olivat loput Mars-kentän nähtävyydet, kuten esimerkiksi kaikkien odottama Keisari Augustuksen mausoleumi. Puolenpäivän maissa oli kuitenkin neljä tuntia vapaata aikaa ostosten tekoon, syömiseen ja joidenkin nähtävyyksien katselemiseen ennen lähtöä hotellin kautta lentokentälle Fiumicinoon. Lento saapui Suomeen puoliltaöin ja tämän jälkeen projektilaiset erkanivat omille teilleen – käytännössä kotiin nukkumaan ja toipumaan viikon mittaisen – mutta erittäin antoisan – valloitusretken rasituksista.

Alunperin kirjoittanut Juho Mölsä