”Jos minä seison oikein korkealla varpailla, olen melkein aikuinen”, ilmoitin viiden vuoden ikäisenä äidilleni. Äitini naureskeli ja sanoi, että lapsuudesta kannattaisi nauttia nyt, sillä myöhemmin sitä tulisi kaipaamaan. Minä kuitenkin epäilin sitä, sillä aikuisillahan ei ollut karkkipäivää. Miksi haluaisi olla taas lapsi, jos sai syödä karkkia kaiket päivät?
Olen laskenut jo muutaman kuukauden ajan päiviä kesään. 29. toukokuuta on merkitty jokaiseen kalenteriini, ja puhelimestani löytyy laskuri, josta voin tarpeen tullen vilkaista jäljellä olevien päivien määrän.
Katujen varret täyttyivät jälleen kasvokuvista, numeroista sekä lyhyistä iskulausahduksista. Erinäisiltä vaalimainoksilta oli vaikea välttyä, kun joka neljäs vuosi järjestettävät eduskuntavaalit valtasivat taas koko maamme.
Kun eläköityvä päätoimittaja Henry Hedborg tuli mukaan tekemään Järkeä, harva edes tiesi, että koululla ilmestyy oma lehti. Nyt, tulevan ylioppilaan suunnatessa lukion penkiltä kohti elämää, taakse jää kehitystyön tulos, jota voi jo verkkolehdeksi kutsua.
Sanotaan, että elämä on kuin matka. Oikeastaan elämä koostuu monenlaisista matkoista, jotka alkavat ja päättyvät, ja joiden varrelle mahtuu muistoja.
Lukio on kuin kakku. Jos sitä syö liikaa kerralla, iskee pahoinvointi ja täytyy oksentaa. Toisaalta lautanen pitäisi saada tyhjäksi ennen kuin ruoka-aika, usein kolme vuotta, päättyy. Lopussa ei suinkaan jää ruokalevolle sijaa, vaan pitäisi jaksaa vielä pestä ainakin neljän ylioppilasaineen likatiskit.
Opiskelijakunnan uusi puheenjohtaja haluaa, että koulu jää sieltä valmistuvien ylioppilaiden taakse parempana paikkana, kuin mitä se oli opintojen alkaessa.
Suomen lukioissa on varmasti opiskelijoita, jotka menevät opinnoissaan sieltä, missä aita on matalin. Sitten on heitä, jotka ottavat ilon irti kouluvuosistaan kaikilla mittareilla.
Kun jotain tekee tarpeeksi kauan alkaa joko tykkäämään siitä tai sitä alkaa vihata todella todella paljon. Mutta jos tosiaan vihaa jotain niin paljon, niin ei enää tekisi sitä.
