Hoitoon hakeutuminen on tärkein askel mielenterveysongelmien hallinnassa. Hoidon tarkoituksena on esimerkiksi lievittää oireita, käsitellä tuntemuksia, tarjota keinoja sekä reittejä terveen mielen saavuttamiseen sekä pahimmassa tapauksessa suojella itse potilasta. Usein hoidon saaminen on ratkaiseva tekijä mielenterveysongelmista parantumiseen. Moni mielenterveysongelmista kärsivä joutuu kuitenkin kohtaamaan epäammattimaisuutta, huonoja käytäntöjä sekä jopa vahingollisia kommentteja hoitonsa aikana.

Järjen mielenterveyskyselyn mukaan 66,7% ammattiapuun hakeutuneista oli tyytyväisiä saamaansa hoitoon. Kuitenkin kolmasosa hoitoa kaivanneista koki, ettei saanut haluamaansa apua. 23,1% ilmaisi myös kohdanneensa epäammattimaista tai huonoa käytöstä hoitonsa aikana. Ei siis ole lainkaan tavatonta, että mielenterveysongelmien kanssa kamppailevalla on ikäviä kokemuksia hoidon parista.

Mielenterveysongelmien hoidossa kohdattuja ongelmia on paljon erilaisia. Tämän artikkelin sitaatit käsittelevät huonoja kokemuksia hoidon piirissä, ja ne on kerätty lukioikäisiltä nuorilta. Osa on Järjen mielenterveyskyselyyn anonyymisti lähetettyjä kommentteja, pidemmät muutamilta nuorilta poimittuja kokemuksia mielenterveyshoidosta.

Mä käyn hoidossa lapsuudessa kokemieni traumojen takia. Ne liittyy lähinnä henkiseen väkivaltaan ja aggressiiviseen käyttäytymiseen. Terapeuttini on useamman kerran vitsaillut asiasta ja ehdottanut minulle huutamista siedätyshoidon muodossa, jotta tottuisin tällaiseen käytökseen.

Lääkäri sanoi minua jälkeenjääneeksi.

Nuovossa psykologi puhui puurodieetistään ja muista laihdutukseen liittyvistä asioista, vaikka tiesi minun syömishäiriöstäni.

Moni nuori on joutunut hoitonsa aikana kuulemaan vahingollista ja jopa ilkeilevää puhetta ammatti-ihmisen suusta. Vaikka kyse olisi vitsailusta, ei potilaan kuuluisi joutua tilanteeseen, jossa hän kokee itsensä loukatuksi tai naurunalaiseksi. Hoitosuhde perustuu luottamukseen ja toimii aina potilaan ehdoin. Ammattilaisen huolimattomat sanat saattavat vaikuttaa potilaan vointiin, omakuvaan tai näkemykseen omasta sairaudestaan merkittävällä tavalla.

Työntekijät rikkoivat vaitiolovelvollisuuttaan ja veivät luottoni kyseiseen tahoon.

Potilaan tulee aina olla tietoinen siitä, miksi ja kenelle hänen tietojaan jaetaan. Vaikka kyseessä olisi alaikäinen potilas ja tilanne vaatisi yhteydenoton vanhempiin, tulisi ammattilaisen keskustella nuoren kanssa rajoista ja pyrkiä kunnioittamaan nuoren halua pitää tiettyjä asioita itsellään. Mikäli luottamus kärsii, vaikeuttaa se potilaan ja ammattilaisen suhdetta tulevaisuudessa.

JMT:llä mut pakotettiin kuukausittaisiin punnituksiin, vaikka selitin, että se vaan pahentaa mun tilannetta. Usein tuntui, kuin sillä ei olisi mitään väliä miltä musta tuntuu, koska niiden mielestä musta tuntui aina joltain muulta.

Itsetuhoisuudesta ei koskaan voitu puhua, koska siihen suhtauduttiin kuin kirosanaan. Kun kerran siitä mainitsin, mua oltiin sinä samana päivänä kuskaamassa suljetulle osastolle. Sain itseni onneksi puhuttua tilanteesta ulos lupautumalla lääkityksen aloittamiseen. Siitä jäi ihan järkyttävä pelko, että mitä mä enää uskallan sanoa.

Ongelmia vähätelty, ei ole otettu tosissaan. Vaikutti erittäin negatiivisesti ja sai epäilemään itseään ja omia tuntemuksia.

Toisinaan ongelmaksi muodostuu se, ettei ammattilainen anna potilaalle tilaa selittää omia tuntemuksiaan tai ajatusmallejaan tarkasti, vaan rakentaa kuvan potilaan ongelmista ja niiden vakavuudesta liian nopeasti. Tällöin syntyy väärinymmärryksiä ja potilas saattaa kokea, ettei häntä ole kuultu.

Mun äiti on yksinhuoltaja ja kärsinyt vuosikymmenen masennuksesta johtuen epäterveestä avioliitosta ja myrskyisästä erosta. Mun äiti ei koskaan saanut terapiaa, vaan masennusta hoidettiin pelkästään lääkkeillä. Terapiaan ei ole rahaa, ja työterveyshuolto tarjoaa vain kolme käyntiä vuodessa hoitajalle, joka kuitenkin vaihtuu jokaisella käyntikerralla. Kun äitini vihdoin pääsi lyhyelle kuuden kuukauden terapiajaksolle, näin hänen tilansa huomattavasti paranevan. Terapiasta piti maksaa kuitenkin joka käynniltä 50 euroa, mikä teki tiukkaa. Hoidon päätyttyä äitini haki jatkoa, mutta lääkäri oli sitä mieltä, ettei hoitoa tarvita vaan lääkitystä nostetaan.

Aikuisten voi olla hyvin haastava päästä hoitoon, ellei esimerkiksi psykoterapian kustannuksia ole valmis maksamaan täysin itse. Yksi käynti psykoterapiassa maksaa 70-120 euroa, ja vaikka Kelasta saisi B-lausunnon, joutuu potilas kuitenkin maksamaan suurimman osan hoidostaan itse. Aikuisten kohdalla ongelmat pyritään usein myös ratkaisemaan pelkän lääkityksen avulla, mikä ei ole toimiva ratkaisu esimerkiksi traumojen tai pitkäaikaisten mielialaoireiden kannalta. Moni 18-vuotta täyttävä päätyy tilanteeseen, jossa kuin tipahtaa hoitopiirin ulkopuolelle, kun nuorille suunnatut tahot eivät enää ota ilmaiseksi vastaan eivätkä omat vanhemmat halua tai pysty rahallisesti tukemaan maksullisia hoitoja.

Osastohoito ei sovi kaikille. Siinä ei huomioida potilaan yksilöllisiä tarpeita. Mulle jäi siitä huonot, tosi kivuliaat muistot. Ei se auttanut mua ollenkaan, ja aina mut laitettiin sinne uudestaan. Mua painostettiin oheistoimintaan, joka ei sopinut mulle, ja ilmaisin sen. Sanottiin että ei me pakoteta, mutta on pakko.

Osastolla ei ole minkäänlaista yksityisyyttä. Kaikki ovet ovat auki ja kaikki äänet kuuluvat kaikkialle. Usein hoitajat puhuivat ääneen potilaiden yksityisasioista ja etenkin syömishäiriöisillä elämä osastolla on todella rajoitettua.

Osastohoidossa on myös paljon ongelmia. Potilaat voivat joutua hyvin ahdistaviin ja ikäviin tilanteisiin, kun yksilöllisiä tarpeita ei oteta huomioon. Entisellä Kellokosken osastolla potilaiden omahoitajat olivat vain harvoin paikalla, ja hoitajat vaihtelivat jatkuvasti. Potilas ei saanut syödä ateriaansa esimerkiksi omassa huoneessaan, mikäli koki yhteisen ruokailun ahdistavaksi tilanteeksi. Osastohoidosta haastateltu nuori kertoi ihmettelevänsä sitä, että pakkohoidostakin pitää maksaa.

Alunperin kirjoittanut Katri Lempiäinen

Nykyään mielenterveysongelmia hoidetaan yleensä lääkityksellä, erilaisilla terapian muodoilla sekä toiminnallisilla tavoilla kuten ryhmätöillä. Vaikeimmissa tapauksissa potilaalla on kuitenkin mahdollisuus saada myös psykiatrista osastohoitoa. Suomessa mielenterveyden hoito on kuntien vastuulla, minkä takia hoidossa esiintyy kuntakohtaisia eroja. Nykyaikainen mielenterveyshoito on kehittynyt vasta 1950-luvulla, ja sitä ennen on ollut useita erilaisia hoitomuotoja, joista monet kuulostavat nykyihmisille hyvinkin karuilta.

Portugalilaisen Egas Monizin 1930-luvulla esittelemä lobotomia (tunnetaan myös nimellä leukotomia) oli 1900-luvun yksi tunnetuimmista tavoista hoitaa mielisairauksia. Lobotomiassa otsalohkojen yhteydet taaemmas aivoihin katkaistiin. Hermoyhteyksien katkaisulla oli tarkoitus erottaa aivojen tunteva osa ajattelevasta osasta, jolloin se helpottaisi potilaan oloa muun muassa lievittävämmällä ahdistusta tai pelkoja. Monista potilaista tulikin rauhallisempia ja mukautuvia, mutta myös apaattisia ja itsenäisyyteen kykenemättömiä.

Lobotomian suosio perustui sen helppouteen. Nopeimmillaan se kesti kuusi minuuttia ja vaati vain paikallispuudutusta. Potilas voitiin kotiuttaa leikkauksen jälkeen, mikä vähensi potilasmäärää mielisairaaloissa. Leikkaus ei myöskään sattunut, sillä aivoissa ei ole tuntoa, eikä jättänyt potilaalle siitä muistikuvaa. Toisaalta lobotomiasta ei ollut tehty kunnollista pohjatyötä, minkä takia jotkut lääkärit suhtautuivat siihen epäröivästi alusta alkaen.

Lobotomian lisäksi mielenterveyspotilaille voitiin antaa sähkö- tai insuliinisokkihoitoa. Sähköhoitoa annetaan edelleen, mutta se tehdään potilaalle nukutuksessa vastoin yleistä uskomusta. Sähköhoitoa annetaan aina potilaan suostumuksesta, ja siihen liittyy yleensä vain muistiongelmia, jotka poistuvat hoidon lopettamisen jälkeen. Insuliinisokkihoitoa ei sen sijaan enää anneta.

Insuliinisokkihoito keksittiin 1920-luvulla insuliinihormonin löytyessä vuonna 1922. Hoidossa potilaalle annettiin niin paljon insuliinia, että hän vajosi koomaan, josta potilas herätettiin glukoosilla tai adrenaliinilla. Tämä toistettiin useita kertoja viikossa, mikä oli työlästä.

Insuliinisokilla oli hyviä seurauksia, esimerkiksi sulkeutuneista potilaista tuli avoimempia kuin ennen ja potilaat pystyivät arvioimaan omia harhojaan kriittisesti. Tulokset eivät kuitenkaan aina olleet pysyviä. Insuliinisokkihoitoon sisältyi myös kuolemanriski. Jos potilas ei saanut glukoosia kooman jälkeen, hän kuoli.

1950-luvulla lobotomian ja insuliinisokkihoidon suosiot alkoivat hiipua niiden potilaskuolleisuuden vuoksi sekä psyykenlääkkeiden yleistyessä. Lääkkeet yleistyivät, koska niitä oli yksinkertaista antaa. Niihin ei liittynyt samanlaista kuolemanriskiä kuin muihin hoitomuotoihin. Potilaita ei myöskään tarvinnut pitää mielisairaaloissa ja näin potilasmäärät vähenivät.

Ensimmäiset psyykenlääkkeet olivat potilasta rauhoittavia lääkkeitä ja psykoosilääke klooripromatsiini, jota käytettiin esimerkiksi skitsofrenian hoitoon. Myöhemmin markkinoille tuli myös lääkkeitä, joilla voitiin hoitaa masennusta.

Osaa 1950-luvulla käyttöönotetuista lääkkeistä käytetään edelleen mielisairauksien hoidossa, vaikka niilläkin, kuten kaikilla lääkkeillä, on ei-toivottuja haittavaikutuksia. Psyykenlääkkeet ovat kuitenkin terapian ohella yleisimpiä tapoja hoitaa mielenterveyden häiriöitä ja sairauksia.

Mielenterveyden hoito on kehittynyt ajan kuluessa. Tähän ovat vaikuttaneet ajatukset mielenterveyspotilaiden oikeuksista sekä muuttunut suhtautuminen mielenterveysongelmiin. Ennen mielenterveyspotilaita pidettiin viallisina, ja heidät haluttiin luultavasti häpeän takia eristää mielisairaaloihin. Nykyaikana mielenterveyden ongelmat nähdään, onneksi, hyvin inhimillisinä. Nykyään myös ajatellaan, että kenelle vain voi iskeä masennus ja että kaikki ovat joskus vähän sekaisin.

Lähteet:

Suomen mielenterveysseuran sivut (mielenterveysseura.fi)

Ib Salomon, Lobotomia: 50 000 rauhoitettiin jääpiikillä (historianet.fi, 13.11.2015)

Oona Ilmolahti, Voiko mieltä lääkitä? (potilaanlääkärilehti.fi, 25.5.2017)

Wikipedia, Klooripromatsiini (https://fi.wikipedia.org/wiki/Klooripromatsiini)

Henna-Leena Kallio, Insuulinisokkihoidossa potilas tainnutettiin koomaan kymmeniä kertoja (yle.fi, 26.10.2018)

Alunperin kirjoittanut Marika Masalin

Miten voin vaikuttaa omaan mielenterveyteeni? Tuntevatko muutkin nuoret näin? Voiko olla, ettei pahaan olooni ole ratkaisua? Mielenterveysviikon alkajaisiksi haimme vastauksia näihin monia vaivaaviin kysymyksiin ja käännyimme ammattilaisen puoleen: haastattelimme koulumme psykologia Milla Maaria Kansanojaa mielenterveyteen liittyvistä asioista. 

Millä tavoin pystyy vaikuttamaan omaan mielenterveyteen yleisellä tasolla? 

Tosi monellakin asialla pystyy vaikuttamaan omaan mielenterveyteen, mutta yksi mielestäni tärkeä asia on, että arvostaa omaa mielenterveyttään, haluaa pitää siitä huolta. Yleensä ongelmat ovat parhaiten ennaltaehkäistettävissä, hoito on aina vähän pidempi tie. Mitä paremmin pitää kiinni semmosista elämän perusasioista, kuten nukkumista ja lepäämisestä, syömisestä, vähän liikkuu ja näkee kavereita, hakee arkeen sellaista järkevää tasapainoa, sitä paremmin voi. Pyrkii siihen, että elämä olisi pääsääntöisesti miellyttävää ja hyvää. Sillä pystyy jo tosi paljon vaikuttamaan omaan hyvinvointiin ja mielenterveyteen. 

Mikä näistä asioista on mielestäsi tärkein? 

Kaiken perusta on uni, koska vaikka kaikki muu olisi hyvin, jos me ei nukuta, me ei voida myöskään kauhean hyvin. Eli uni on tärkeää, syöminen on tärkeää. Jos ei syö tarpeeksi tai syö liian paljon, ei voi hyvin, vaikka kaikki muu elämässä olisikin hyvin.  Uni, ruoka ja sosiaaliset suhteet ovat siis tärkeimmät. Tietysti ihmisillä on aika paljon eroja siinä, miten paljon kaipaa sosiaalista kontaktia. Sanoisin silti, että pääsääntöisesti olemme aika sosiaalisia ja tarvitaan ainakin jonkin verran kontaktia muihin. Harva meistä on kauhean onnellinen, jos ei ole niitä sosiaalisia kontakteja. 

Mitkä ovat yleisimmät mielenterveysongelmat lukioikäisillä? 

En osaa ihan yleisesti sanoa. Tämä meidän koulu on aika valikoitunut: tänne on korkea keskiarvo, joten täällä ehkä korostuvat tietynlaiset ongelmat verrattuna johonkin muuhun lukioon. Täällä on paljon sitä, että ihmiset meinaavat uuvuttaa itsensä tai ylisuorittavat ja vaativat itseltään tosi paljon. Työskentelen tosi paljon sen kanssa, että saisin ihmiset suhtautumaan vähän armollisemmin itseensä ja opintoihinsa. Arvosanat ei ole niin justiinsa, tai niillä ei ole välttämättä mitään merkitystä tulevaisuuden kannalta. Ylisuorittamista täällä on paljon ja siihen liittyy usein ahdistusta sekä masennus- ja mielialaoireilua, jota ylipäänsä on nuorilla aika paljon. 

Millainen oma mielenterveytesi oli lukioikäisenä? Vaikuttiko se uravalintaasi?

Sanoisin, että olen melko herkkä, mikä on tässä työssä aika iso vahvuus, mutta lukioikäisenä se vaikutti asioihin paljon. Koin itse murrosiän hirveän vaikeana ikänä. Silloin tunteet esiintyivät tosi voimakkaasti ja etsi itseään, niin kuin siihen ikään kuuluukin. Koen niin murrosiän kuin lukioiänkin vaikeana siinä mielessä, että siinä on menossa niin paljon kaikkea: asiat ovat kesken, ihmiset vaativat hirveän paljon ja pitäisi jo tietää, mitä haluaa. Näkisin, että oma lukioaika on vaikuttanut uravalintaani jonkin verran. Pidän lukioikäisten kanssa työskentelystä, sillä muistan hirveän aidosti sen, kuinka kaikki aikuiset eivät ota niin vakavissaan eivätkä ymmärrä, minkälainen myrsky lukioaika on tai kuinka vaikeaa elämä voi olla. Nuorten pahaa oloa helposti vähätellään. Haluaisin kohdata nuoret omana itsenään, ottaa kaikki oireet vakavasti ja nähdä sen polun. 

Jos pystyisit sanomaan koko maailmalle jotain mielenterveydestä, mitä se olisi? 

Sanoisin, että olkaa armollisia itsellenne ja muille ihmisille. Kiltteys on aliarvostettua. 

Useat sanovat, että ovat toivottomia tapauksia puhuttaessa mielenterveydestä. Mitä olet mieltä tästä väitteestä? 

Ei ole toivottomia tapauksia. Niin kauan, kun on elämää, on myös toivoa. Jos puhutaan esimerkiksi vakavasta masennuksesta, yleensä silloin meidän omat ajatusmallit ovat todella jumiutuneita. Ymmärrän todella hyvin sen, että tuntuu toivottomalta mutta ammattilaisena tiedän, että asiaa voidaan muuttaa ja siihen voidaan vaikuttaa. Totta kai se vie aikaa, vaatii työtä, ei se missään nimessä ole helppo tie. Mutta aina on toivoa ja mielenterveysongelmista voi parantua. On olemassa ihan mielettömiä tarinoita, miten on noustu niin sanotusti toivottomista tilanteista. 

Mitä sanoisit nuorelle, joka on huolissaan ystävänsä mielenterveydestä? 

Kannattaa jutella kyseisen ystävän kanssa ja mahdollisesti hänen vanhempiensa kanssa, riippuen siitä, kuinka iso huoli on. Jos esimerkiksi on huoli siitä, että ystävä tekee itsemurhan, niin kyllä siitä kannattaa puhua hänen vanhempiensa kanssa. Tarvittaessa voi viedä kädestä pitäen terveyskeskukseen. Sanoisin, että usein tilanteet eivät kuitenkaan ole näin vakavia, enemmän on sellaista epämääräisempää masennusta ja ahdistusoireilua. Kannattaa kehottaa hakemaan apua ja kannustaa siihen, että apua on saatavilla ja se voi oikeasti auttaa. Kannattaa myös itse pitää tervettä rajaa, että ei ota tavoitteekseen toisen ihmisen pelastamista. Se, mitä voi tehdä, on pyytää toisen hakevan apua, osoittaa huolensa ja tarjoutua menemään yhdessä ammattilaisen luo. Jos ystävä ei siihen suostu, silloin voi vain muistutella häntä hakemaan apua ja pitää itse toiseen tervettä etäisyyttä. Emme voi väkisin auttaa ketään. On ihmisen oma valinta, hakeeko apua vai ei. 

Mitä sanoisit nuorelle, joka on omasta mielenterveydestään huolissaan? 

Tule juttelemaan.  

Osaatko arvioida, kuinka suurella osalla lukioikäisistä on mielenterveysongelmia? 

Viimeisin tilasto taisi olla, että noin 20 % lukioikäisistä kärsii mielialaoireista. Tilastojen mukaan se on lisääntynyt, mutta en osaa sanoa, onko oireilu itsessään lisääntynyt vai onko kyse siitä, että uskalletaan puhua mieleterveydestä avoimemmin. Osittain ongelmat ovat varmasti lisääntyneetkin, sillä nuorten paineet kasvavat entisestään. Nykyään onneksi puhutaan avoimemmin ja uskalletaan hakea apua. Se on positiivinen asia. 

Kuinka totuudenmukaisena pidät tätä tilastoa? 

En muista, mitä kautta löysin, joten en uskalla mennä allekirjoittamaan. Luin sen lehdestä enkä katsonut tutkimusta, johon se perustui, mutta muistaakseni se oli THL:n tutkimus. 

Muita terveisiä lukijoille?

Pitäkää huolta itsestänne ja kavereistanne. Tulkaa rohkeasti luokseni juttelemaan. Toivon, että tänne on helppo tulla puhumaan asioista ja että opiskelijat tulisivat ilman ennakkoluuloja. Pyrin siihen, että kaikilla olisi lähtiessään hyvä olla.
Kirjoitan myös blogia, joka löytyy osoitteesta: http://lukiopsykologi.blogspot.com/  

Psykologi Milla Maaria Kansanoja toivoo, että kukaan ei pelkäisi tulla juttelemaan ongelmistaan.

Alunperin kirjoittanut Ada Kalliomäki ja Jonna Ylimylllymaa

Jokainen löytää itsensä ajoittain stressin keskeltä. Vaikkei kaikki stressi olekaan haitallista, pitkittyessään stressillä on monia haittapuolia. Haastettelimme kroonisesta stressistä kärsivää opiskelijaa – miltä tuntuu, kun stressi nielaisee ihmisen kokonaan?

 J on aurinkoinen ja ystävällinen opiskelija, joka hymyilee kaikille ja on aina valmiina auttamaan. Pinnan alla piilee kuitenkin aivan eri todellisuus: J kärsii kroonisesta stressistä, eli pitkäaikaisesta jatkuvasta stressitilasta. Kaikki alkoi jo ala-asteen viimeisillä luokilla. Vaikka J ei osannutkaan vielä stressata numeroistaan, tahtoi hän tehdä parhaansa koulussa.  Motivaatio kantoi pitkälle, ja kuudennella luokalla J julistettiinkin koulun parhaaksi oppilaaksi.

Ala-asteen hyvät suoritukset kuitenkin seurasivat myös yläasteelle. Arvosanoilla olikin yhtäkkiä väliä, ja J peilasikin omaa arvoaan hyvistä kouluarvosanoista. Myös muut kiinnittivät huomiota J:n suorituksiin. Esimerkiksi seiskaluokan alussa luokanvalvoja ihmetteli ääneen J:n ala-asteen päättötodistusta. Sisäisen paineen lisäksi myös muiden suoma huomio loi J:lle koulumenestykseen liittyvää stressiä ja painetta.

Huonoimillaan J oli kahdeksannella luokalla, jolloin stressi nousi aivan uusiin svääreihin. Kasiluokan jatkuva työmäärä ja uusien asioiden lakkaamaton opettelu toivat paljon paineita, sillä J halusi pärjätä ja säilyttää oman tasonsa koulussa. Koska J:n numerot olivat aikasemmin olleet todella hyviä, oli hänen vaikea antaa itselleen lupaa ottaa rennosti. Koulu, suoriutuminen sekä koenumerot veivät mukanaan, eikä J enää osannut pysähtyä.

Samaan aikaan J alkoi kuulla kuinka muut puhuivat hänen suorituksistaan. Hänestä tuli se kuuluisa kympin oppilas, jonka kaikki jostain yhteydestä tunsivat ja jonka koulusuoritukset olivat julkista tietoa muiden oppilaiden joukossa. Koulumenestyksen levitessä myös J:n tuntema paine syveni entisestään. Kahdeksannen luokan kevätjuhlassa koulun rehtori kuulutti J:n keskiarvon koko koulun edessä – puhdas, virheetön, suoritettu 10.0. J saikin tämän jälkeen keskiarvoaan koskevia kysymyksiä sosiaalisessa mediassa pitkälle kesälomaan. ”En koskaan halunnut kehuskella todistuksellani, mutta vastailin kuitenkin kaikkien kysymyksiin. Kyllä se jossain vaiheessa rupesi ärsyttämäänkin”, hän kertoo.

Osittain tästä syystä J koki yhdeksännelle luokalle palatessaan muiden ihmisten luovan hänelle paineita. ”En tiedä odottiko kukaan oikeasti minulta paljoa, mutta sellaisen kuvan loin ainakin itselleni”, J kertoo. Varsinkin öisin yksin ollessaan hän vajosi ajatuksiin siitä, että pettää niin muiden kuin itsensäkin odotukset. Kuitenin J:n vanhemmat ja ystävät olivat kannustavia, eivätkä he luoneet J:lle suuria paineita tai odotuksia. Siitä huolimatta J halusi tehdä etenkin vanhempansa ylpeiksi, ja koki tarvetta maksaa heille takaisin kaikesta hyvillä suorituksillaan.

J koki vaikeaksi ottaa rennosti, eikä stressistä näyttänyt olevan ulospääsyä. Vaikka ystävien kanssa saattoikin olla hauskaa, tunsi J usein olonsa hyödyttömäksi, ellei tehnyt jotain opintoja edistävää. Ainoastaan parhaan ystävänsä kanssa hän koki olevansa vapaa stressistä ja paineista. ”Kaikki merkit osoittivat krooniseen stressiin”, J sanoo.

Nyt lukiossa J on ottanut tavoitteekseen oppia asioita niiden itsensä vuoksi, ei saadakseen täydellisiä numeroita. Silti hyvien numeroiden täplittämä menneisyys vaikuttaa häneen vahvasti niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Hän saa yhä kuulla vanhoista keskiarvoistaan ja todistuksistaan, vaikka hän toivoikin pääsevänsä lukiossa irti menneisyydestään. Hyvien numeroiden toiveetkin elävät yhä, ja J sanookin koulusta lähtöisen stressin olevan yhä vahvasti läsnä hänen elämässään.

Nykyään J ei pidäkään numeroidensa mainitsemisesta, vaan mieluummin vastaa niitä koskeviin kysymyksiin kiertoilmauksin. J kertoo myös pitävänsä ulospäin positiivisena olemisesta, vaikka päänsä sisällä hän tunteekin aivan toisella tavalla. Hän on myös oppinut tuntemaan stressinsä. Hänen oloaan pahentavat muun muassa huonot yöunet, omista aikatauluistaan luistaminen, ajan puutten tunne sekä kouluasioiden tekemättä jättäminen. Myös aiemmin koetun massenusvaiheen J kertoo iskevän uudelleen kun stressitaso on korkealla. “Silloin ei jaksa tehdä yhtään mitään, mikä taas pahentaa stressiä vielä entisestään”, hän kertoo masennuksentunteen ja stressin synnyttämästä noidankehästä.

Stressiä lieventäviäkin asioita on. J mainitsee musiikin ja instrumenttien soittamisen heti ensimmäisenä, sillä se on hänelle tärkeä tapa purkaa paineita. Myös ystävät ja heidän kanssaan vietetty aika on J:lle äärettömän tärkeää. Tiettyjen asioiden vältteleminen auttaa J:tä. Hän pyrkii olemaan muistelematta yläkouluaikoja, ja välttelee arvosanoista puhumista.

J tahtoo ulos stressin kierteestä, ja pyrkiikin nykyään ottamaan rennomin elämänsä ja koulunkäyntinsä kanssa. Vaikka stressiä ja paineita on vaikea paeta koulumaailmassa, hän kokee saavansa tukea ja apua lähipiiristään.

“Voimia kaikille, jotka kamppilevat samojen asioiden kanssa”, J haluaa vielä lopuksi sanoa muille stressaajille, “vaikka onkin vaikeaa, uskon että asiat kääntyvät vielä paremmiksi!”

Alunperin kirjoittanut Siiri Parviainen ja Matilda Oksanen

Marraskuun alussa Järvenpään lukiolla pidetään perinteinen urapäivä, joka sisältää uraesittelyitä laidasta laitaan. Lukiolaiset kulkevat koulun käytävillä esittelypisteeltä toiselle mussuttaen pisteiltä saamiaan karkkeja ja hypistellessään saamiaan esitteitä.

Torstaina 1.11 Järvenpään lukiolla järjestettiin jokavuotiseksi perinteeksi muodostunut urapäivä. Lukiolaiset pääsivät tutustumaan eri ammatteihin sekä erilaisiin jatko-opintomahdollisuuksiin omien kiinnostuksen kohteidensa mukaisesti. 

Urapäivässä nähtiin tänä vuonna iso kasa esittelyitä eri ammateista ja kuultiin entisten Järvenpään lukion opiskelijoiden kertomuksia heidän urapolustaan. Lukiolaiset saivat valita omien mieltymyksiensä mukaisesti ammattiesittelyjä, joita he kävivät seuraamassa ja kuuntelemassa. Vaihtoehtoja oli monenlaisia, historiasta ja museoalasta aina lentäjäkoulutukseen asti. 

Yksi lukiolaisten keskuudessa suosituimmaksi ja kiinnostavimmaksi nousseista esittelyistä oli erilaisiin välivuosivaihtoehtoihin tutustuttava esittely. Esittelijät puhuivat Studentum- yhtiön puolesta, joka auttaa opiskelijoita löytämään omat polkunsa eri aloille ja jatko-opintoihin. 

Esittelijät kertoivat tarinansa siitä, kuinka he olivat löytäneet Studentumin avulla tiensä unelma-aloilleen. Toinen esittelijöistä kertoi olleensa kadoksissa itsensä kanssa, eikä tiennyt mitä haluaisi elämältään. Hän oli etsiskellyt erilaisia vaihtoehtoja ja päätynyt lopulta, Studentumin löydettyään, opiskelemaan opinto-ohjaajaksi.  

Toinen esittelijöistä kertoi, että hän eli ennen vain muita miellyttääkseen tietämättään, mitä itse haluaisi elämältään. Lopulta hän löysi tiensä opiskelemaan psykologiaa. Molemmat esittelijöistä kannustivat lukiolaisia olemaan juuri sitä, mitä he itse haluavat ja olla välittämättä muiden mielipiteistä.  

Toimittajan työstä kertovassa esittelyssä kerrottiin journalismista ja yleisesti media-alasta. Journalismia Haaga-Heliassa opiskeleva esittelijä suositteli lämpimästi kyseistä koulutusta kaikille, jotka ovat siitä vähääkään kiinnostuneita. Esittelystä sai todella monipuolisen käsityksen media-alasta, sillä esittelijä kertoi kattavasti kaikista mahdollisuuksista alalla.  

Kouluun päästäkseen ei tulevan journalistin mukaan tarvitse muuta kuin omaksua perustaitoja ja selviytyä kokeesta ja haastattelusta. Ylioppilaskirjoitusten tuloksillakaan ei ole varsinaista painoarvoa, totesi esittelijä. Ja vielä viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä: juna-asema sijaitsee aivan koulua vastapäätä – ehdoton plussa! 

Lukiolle saapui myös opiskelija Turun yliopistosta. Esittely alkoi kertomuksella vanhan yliopiston historiasta ja saavutuksista. Turun yliopisto on esittelijän mukaan Suomen suosituin yliopisto, jossa opiskelee lähes 25 000 opiskelijaa. Lukiolaiset kuuntelivat kiinnostuneina koulun auditoriossa, kun esittelijä kertoi yliopiston eri aloista ja toimipaikoista, sekä omista kokemuksistaan opiskelijana.  

Kokonaisuudessaan päivä oli monipuolinen ja kiinnostava. Lukiolaiset viihtyivät eri esittelypisteillä, jotka lievittivät ahdistusta lukion jälkeisestä opiskelusta. Urapäivä oli erityisesti abeille tarpeellinen ja silmiä avaava: 

“Kaikki esittelyt joissa kävin olivat kiinnostavia ja niistä oli apua jatko-opintopaikan miettimisessä”, kertoi eräs abi.

Alunperin kirjoittanut Veera Munukka

Järki halusi tarjota tukensa syksyn 2018 kirjoittajille ja kokosi tukiryhmän reaalin kirjoituksista poistuville opiskelijoille perjantaina 21.9. Tarjolla oli haleja, karkkia ja hymyjä. Haastattelimme myös juuri kokeesta tulleita opiskelijoita heidän tuntemuksistaan sekä kokeen laadusta.

Järjen kokouksessa mietimme, kuinka voisimme osoittaa solidaarisuutta jännityksen, stressin ja jopa epäonnistumisen tunteen keskellä kamppaileville abiturienteille. Syntyi ajatus tukiryhmästä, joka voisi vastaanottaa juuri ylioppilaskokeesta poistuvat opiskelijat hymyllä ja tarjota lyhyesti kannustavia sanoja. Idea toteutettiin innolla, ja niin perjantaina ensimmäisenä reaalin kirjoituspäivänä ryhmä järkeläisiä asettui aulaan karkkikulhot ja halilaput mukanaan.

Katso video tukipisteen päivästä!

Järkeläiset valmiustilassa

Makea piristää rankan suorituksen jälkeen

vasemmalta: Ada Kalliomäki, Matilda Oksanen, Katri Lempiäinen & Samuel Kurhela

Me ollaan niin ylpeitä susta!

Alunperin kirjoittanut Katri Lempiäinen

Mistä löytää inspiraatiota kirjoittamiseen? Millaista kirjailijantyö on? Kuinka esikoisteoksen saa julkaistua? Miten YouTube auttaa kirjailijoita? Entä miksi Edinburghissa on hyvä kirjoittaa?
Mooses Mentula on kolme romaania ja lukuisia novelleja julkaissut kirjailija, jolla on kirjoituspiiri Järvenpäässä ja paljon sanottavaa kirjailijantyöstä.

Hän oli luovan kirjoittamisen kurssin kirjailijavieraana 3.9.2018. Abiturienttitoimittajat Katri Lempiäinen ja Sami Lehtinen haastattelivat häntä auditoriossa tunnin ajan siitä, mitä kirjailijuus pitää sisällään.

Kirjailija Mooses Mentula kävelee ovesta sisään ja tervehtii. Hän istuu alas ja asettaa kolme kirjaansa pöydälle. Vahtimestari laittaa hämärän auditorion valot kuntoon. Haastattelijoina toimivat Katri Lempiäinen sekä Sami Lehtinen, Järjen toimittajat kolmannelta vuosikurssilta. He ottavat omat paikkansa sohvalta, vastapäätä Mentulaa.

• Esittelisitkö itsesi lyhyesti ihmisenä sekä kirjailijana?

”Ihmisenä ja kirjailijana, eihän se tietenkään ole sama asia”, Mentula hymyilee.
Mentula on asunut elämänsä aikana pitkin poikin Suomea. Hän kertoo yksivuotiaana muuttaneensa pahvilaatikossa Kuhmoon. Hän on asunut seitsemän vuotta Lapissa, jonka jälkeen ”vähän kaikkialla”, kunnes asettui Uudellemaalle. Lukeminen on kiinnostanut Mentulaa pikkupojasta saakka, ja sitä kautta hän luonnollisesti löysi itsensä kirjoittamasta. Mentula kertoo julkaisseensa kolme omaa teosta: Mustan timantin vuonna 2010, Isän kanssa kahden vuonna 2013 ja uusin, Jääkausi-niminen romaani, julkaistiin vuonna 2016. Isän kanssa kahden on julkaistu myös Saksassa. Hänellä on kirjoituksia myös monissa novellikokoelmissa, ja hän on uransa aikana kirjoittanut jos jonkinlaista tekstiä aina pakinoista ja kolumneista romaaneihin saakka.

• Miten ja milloin kiinnostuit kirjoittamisesta? Ja milloin päätit kirjoittaa ensimmäisen kirjasi ja miten ryhdyit siihen, oliko ensin idea vai päätös?

”Monenlaisia aiheita oli kyllä mielessä, ennen kuin päätin, että alan tavoitteellisesti kirjoittaa. Kymmenen vuotta sitten tapasin Keravalla kaverin, joka opiskeli myös Rovaniemellä. Alettiin tavata toisiamme pubissa. Valitettiin aina toisillemme, että mä haluaisin kirjottaa, ja kaveri ei saanu ohjattua elokuvia. Mun tekosyy oli sillon, että eihän mulla ollu edes omaa kannettavaa tietokonetta. Lyötiin vetoa siitä, että viisikymmenvuotiaaksi mennessä mä olen kirjoittanut julkaistun teoksen ja kaveri ohjannut pitkän elokuvan. Seuraavana päivänä oli ilmoitus lehdessä kirjoituspiiristä. Minä olen jo päässyt pälkähästä, mutta kaveri ei vielä. On hänkin TV-alalla töissä.”

• Mistä aiheista tykkäät kirjoittaa? Esittele hieman teoksiasi.

”Tykkään tarinoista. Oon aina tykännyt kuunnella niitä”, Mentula kertoo. ”Jotkut tarinat jäävät mieleen syvemmin. Koen olevani tarinankertoja.”
Mentula kertoo kirjojensa sisältävän yhden suuremman kokonaisuuden, jonka sisällä on monia pieniä tarinoita. Hän kirjoittaa mielellään realistista aiheista. ”Mustaa timanttia markkinoitiin surrealistisena, mielestäni kuitenkin teokseni ovat realistisia”, Mentula pohtii ja kohentaa asentoaan. ”Useinhan se niin on, että tosielämässä käy asioita, jotka on liian hurjia kirjotettavaksi. Mä pyrin aitoon kerrontaan, välttämään kikkailua.”

Kirjailijanuran alkutaipaleella hän keskittyi aina keksimään jonkin nokkelan oivalluksen teksteihinsä, mutta pian hän huomasi tämän ärsyttävän lukijoita. ”Mä asetan itseni henkilöhahmojen nahkoihin, ja kirjotan niiden näkökulmasta.”

Mooses Mentula on kirjoittanut kolme romaania.

• Minkälaisissa olosuhteissa ja milloin kirjoitat? Mistä löydät aikaa kirjoittamiselle ja miten saat mielenkiinnon pidettyä yllä kiireen keskellä?

Mentula raapii päätään ja naurahtaa: ”Tuohan olikin jännä kysymys.” Jos hän saisi itse valita, hän kirjoittaisi hiljaisessa ja rauhallisessa paikassa. ”Joskus on ihan kiva vetäytyä. Mä oon kirjottanu paljon mökillä, se on kiva paikka.”

Eksoottisimpia paikkoja, joissa Mentula on kirjoittanut, on Edinburgh. ”Olin viime syksynä kirjoittamassa vanhassa, 1700-luvulla rakennetussa kerrostalossa.” Vieraan kielen keskellä on hänen mielestään hyvä kirjoittaa. Pölinä ympärillä ei sotke ajatuksenkulkua, kun suomen kieltä ei kuule missään. ”Ehkä jonkinmoinen vetäytyminen lyhyeksi ajaksi, se on sitä parasta”, hän kertoo.

Mentula kirjoittaa esimerkiksi silloin, kun hän menee perheen kanssa ostoksille. Hän istuu kauppakeskuksessa kahvilaan kera tietokoneensa. ”Tämä toki edellyttää, että tietää, mitä on kirjoittamassa ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Pääsee sitten nopeasti kirjoittamaan.”

• Millaista oli kirjoittaa ensimmäistä kirjaasi? Oliko esikoisteos helppo julkaista ja jännittikö, miten ihmiset suhtautuisivat siihen?

”Alussa vaikeaa oli se, että pohdin lauseita liikaa”, Mentula toteaa. Hän jakaa kuulijoiden kanssa suurimman oivalluksensa: pitää vaan kirjoittaa rennosti ja korjata myöhemmin.

”Julkaiseminen sinänsä, että kustannussopimuksen saa, ei usein ole helppoa. Vähän otin selvää, että mitä kannattais tehdä. Novelleja oli jo paljon. Pohdin muita konsteja, esimerkiksi kirjoituskilpailuihin osallistumista. Osallistuin useampiin kilpailuihin, yksi oli WSOY:n järjestämä kilpailu, jonka järjestäjinä oli mukana erä- ja rakentajalehdet. Kirjoitin siihen Taimen-nimisen novellin. Olin tyytyväinen siihen ja lähetin kilpailuun, mutta ei sitä palkittu, olin pettynyt”, Mentula kertoo kokemuksistaan. Tarinan suunta kuitenkin kääntyy positiiviseen – kohtapuolin Mentulalle soitti kirjailija Juhani Syrjä, joka sanoi pitäneensä novellista ja tahtoisi julkaista sen kilpailutuotosten antologiassa. Syrjä soitti julkaisun jälkeen kuukauden kuluttua ja kertoi jääneensä miettimään. Hän kysyi Mentulalta, olisiko tällä muita tekstejä valmiina. Syrjä ilmoitti tahtovansa tehdä yhteistyötä. Syrjää oli aikanaan auttanut Väinö Linna, ja hän tahtoi viedä oppejaan eteenpäin.

Kirjailija Mooses Mentula puhumassa inspiraatiosta.

• Mistä saat inspiraatiota ja ideoita kirjoihisi?

Mentula saa inspiraatiota ympäristöä tarkkailemalla: ”Saatan mennä istuskelemaan huoltoaseman kahvilaan. Niitä kommentteja voi sitten ripotella sopiviin kohtiin. Tulee helposti semmonen paperinmaku, jos ihan tyhjästä yrittää keksiä työpöydän ääressä. Tosielämän juttuja kun kirjoittaa ylös, niin sitten hyvä tulee.” Hän neuvoo kirjoittamaan ilman paineita, itsekriittisyys nollassa. Mentula kertoo kantavansa mukanaan muistikirjaa, ja kehottaa kirjailijanurasta haaveilevia tekemään samoin.

• Kuinka paljon suunnittelet etukäteen vai improvisoitko?

Mentula kertoo suunnittelevansa henkilöhahmot aina taustatarinasta ja luonteesta ulkonäköön saakka melko tarkkaan: ”Taustatarinat vaikuttavat elämään ja käyttäytymiseen.” Hän käyttää lukujen otsikoita ja miettii juonen pääpiirteittäin. Otsikoiden alle hän kerää ranskalaisilla viivoilla, mitä luvussa tahtoo kertoa. ”Jos lähtee kronologisesti kirjoittamaan, voi tulla semmonen hetki, ettei enää tiedä miten lähteä eteenpäin”, Mentula arvelee. Hänen mukaansa vasta kirjoittamisen jälkeen alkaa tapahtumien järjestyksen suunnitteleminen.

• Miten keksit henkilöhahmot ja rakennat kirjojesi juonen?
  

”Joillakin on tapana pitää ihan oikeaa ihmistä mallina. Mä en oo ihan tämmöstä käyttänyt, joistakin ihmisistä otan piirteitä”, Mentulan henkilöhahmot ovat kollaaseja oikeista ihmisistä ja mielikuvituksen tuotteista. Koosteita ideoista ja luonteista.

”Lopusta saattaa tulla alku tai alusta loppu, mutta sen minä vaadin, että on raamit sille tarinalle”, hän toteaa. Juoni saattaa Mentulan kohdalla muuttua reilustikin. Hän kertoo, että kahdessa hänen teoksessaan loput muuttuivat aika radikaalisti. Esimerkiksi Isän kanssa kahden -romaanissa oli alkujaan hyvin erilainen lopetus. ”Hahmoista tuleekin toisenlaisia kuin on ajatellut.”

Haastavin vaihe Mentulan mukaan on se, kun juoni on jo nähtävissä ja luurankoa pitää alkaa lihottaa. ”Kun odottaa vähän ja miettii, niin kyllä se siitä sitten”, hän lohduttaa. ”Mun tyylini on aika poikkeava monen muun tyylistä. Mä teen rungon ja lihotan sitä. Jotkut tekee niin, että kirjoittavat 1000-sivuisen kirjan ja karsii sen 200-sivuiseksi.”

Haastattelijat kuuntelemassa tarkkaavaisina.

• Onko kirjoittaminen koskaan tuntunut toivottomalta, tylsältä tai ”pakkopullalta”? Miten korjaat tilanteen, jos näin on?

Mentulan mukaan on kaksi tapaa ratkaista: luovuttaa siltä erää ja palata asiaan myöhemmin, tai kirjoittaa ajattelematta kummemmin. ”Molempia konsteja oon käyttänyt. Ehkä enemmän sitä, että oon odottanut ja pohtinut, kunnes loksahtaa paikoilleen”, hän kertoo.

• Oletko joskus kirjoittaessa tuuminut, ettei idea toimikaan, ja harkinnut kirjan kirjoittamisen keskeyttämistä?

Mentula pohtii ja lopulta toteaa, että Jääkauden kanssa aihe oli niin synkkä, että sen kanssa painiessa tuli tunne, ettei kirjaa saa koskaan loppuun. ”Omakin mieli meni vähän mustaksi”, hän mainitsee. Mentula kävi kustannustoimittajan kanssa keskustelua ja sai paljon positiivista kannustusta. Vaikka synkkä aihe voi olla hankala, pitää Mentulan mukaan kirjoittaa se tarina, mikä mielessä on – muiden ajatuksista ei voi päättää.

”Luin kiusaamiseen liittyviä tutkimuksia paljon, tutkin pieniä yksityiskohtia.” Hänen mukaansa pitää kiinnittää kovasti huomiota yksityiskohtiin. Hän neuvoo kääntymään netin puoleen. ”YouTubesta olen monia asioita tarkistanut”, Mentula kertoo. Isän kanssa kahden -kirjassa hän kirjoittaa villsian metsästyksestä. ”Ei minulla ole mitään kokemusta villisioista, mutta YouTubesta löytyi niistäkin tietoa.” Yleisöä naurattaa.

• Missä vaiheessa ja keneltä pyydät palautetta teksteistäsi?

”Minulla on ollut pari luottolukijaa. Heille usein annan vasta siinä vaiheessa luettavaksi, kun teksti on suhteellisen valmis”, hän kertoo. Hän vastaanottaa palautteen ja korjaa sekä kirjoittaa uudestaan. Kustannustoimittaja on seuraava lukija. ”Kustannustoimittaja ei tarjoa mitään valmista, vain muutosehdotuksia.” Tekstiä pyöritetään Mentulan mukaan monen monta kertaa, kunnes se käydään uudelleen läpi.

”Virheitä etsitään ja etsitään. Teksti on valmis vasta, kun tuntuu, että jäljellä on vain yksi iso virhe. Sitten se on valmis.”

• Onko sinulla kokemusta kritiikistä, josta olet ollut eri mieltä?

”Teksteistä tehdään paljon tulkintoja. Saattaa mennä kriitikoillakin tulkinnat aivan ristiin”, Mentula toteaa. Hän kertoo, että Mustassa timantissa on novelli, joka kertoo thaimaalaisesta marjanpoimijasta. Hän oli tekemässä lehtijuttua, kun ensimmäiset marjanpoimijat tulivat Suomeen. Novellissa marjanpoimijat joutuvat aina vaikeuksiin. Novelli loppuu tilanteeseen, jossa marjastajat eivät ole onnistuneet keräämään rahaa, mutta saadaan idea suppilovahveroista. ”Se on aika surullinen loppu, että käytetään hyväksi marjanpoimijoita.”

Mentula kuitenkin kertoo, että tulkintoja tuli onnellisestakin lopusta, siitä, kuinka aina on toinen mahdollisuus. ”On toki tärkeää, että jokainen saa tulkita taidetta tavallaan. Sen haluaisin jättää lukijoille.”

Haastattelun viimeisten kysymysten aika.

• Kirjoitatko vain itsesi vuoksi vai haluatko myös saavuttaa jotain teoksillasi?

”Onko se tärkeää, että taideteoksella ylipäätänsäkään on jokin sanoma?” hän pohtii. Lähtökohtaisesti Mentulalla ei ole ollut teksteissään sanomaa, vaan tarina, jonka hän tahtoo kertoa.” Lähtökohta ei ole saavuttaa”, hän hymyilee. Jääkaudessa hänen mukaansa kiusaaminen on teema, mutta siinäkään ei kiusaamattomuuden sanoma ollut perimmäisenä syynä kirjoittamiseen. Se tekee kirjasta tärkeän, mutta ei ollut ensisijainen tavoite. ”Käydään keskustelua, saako taiteella olla sanoma – totta kai saa!”

Mooses Mentula vetää Järvenpäässä kuukausittain kokoontuvaa kirjoittajaryhmää nimeltä Säilä. Paikkoja ryhmään ei ole kovin paljon, mutta Mentula kehottaa nuoria kirjailijanalkuja ottamaan rohkeasti yhteyttä esimerkiksi Nuoren Voiman liittoon, mikäli tahtoo palautetta teksteistään. Muitakin kirjoittajaryhmiä löytyy lähiseudulta.

”Onko sulla vielä jotain, mistä haluaisit kertoa?” Lempiäinen kysyy.

”Jaa, no en kyllä ollut miettinyt tämmöstä puhetta tähän loppuun”, Mentula hymyilee.
”No semmosen voin vielä, kun niistä tarinoista tykkään. Olin Saksassa, kun siellä julkaistiin tuo Isän kanssa kahden. Ja Saksassa semmoset tilaisuudet on hyvin suosittuja, joissa joku näyttelijä lukee romaania. Ihmiset siis maksaa lipuista ja tulee kuuntelemaan sitä luentoa. Ne laittaa silmät kiinni, kun se lukeminen alkaa, ja kuuntelee. Minä menin sitten tämmöseen kirjakauppaan, tämmöseen tilaisuuteen sinne, ja siis minun kirjaa siellä aiottiin kohta lukea. Siinä eturivissä oli mies ja koira. Siinä sitten naureskeltiin, että sä otit ihan koiran mukaan.

Tämä mies sanoi, että joo, minunkin oli pakko tulla, kun koira halusi.”

Yleisö nauraa. Tarinankertoja Mooses Mentulaa kiitetään aplodein.

Alunperin kirjoittanut Matilda Oksanen

Mikä helpotus, että syksyn ylioppilaskirjoitukset ovat nyt ohi. Tiedän ensi keväästä tulevan vielä raskaampi kirjoitusten osalta, mutta silti jo nyt tuntui, että välillä oli vaikea jaksaa. Koin myös riittämättömyyttä omasta opiskelustani. Tuntui, että kaikki muut lukivat ja opiskelivat paljon enemmän ja paremmin kuin minä.  

Riittämättömyys, johon usein liitetään myös stressi ja jopa uupumus, on oikeastaan hyvin yleistä. Ennen kuin aloin kirjoittaa tätä juttua googlailin aiheesta ja kysyin tutuilta, tuntevatko he joskus, että oma tekeminen olisi riittämätöntä. Netistä löytyi kymmeniä artikkeleita aiheesta ja huomasin myös, että lähes kaikki tuttuni kokevat arjessaan riittämättömyyttä. Yksi haluaa saada hyviä numeroita koulussa, toinen haluaa loistaa töissä. Jotkut kokevat, että kaiken lisäksi pitäisi ylläpitää sosiaalisia suhteita, jotka toki tuovat iloa, mutta myös stressaavat.  

Riittämättömyys saattaa siis olla luonnollinen tunne nykyihmiselle. Mistä se sitten tulee ja miksi se vaikuttaa olevan nykyaikana niin yleistä? 

Osittain riittämättömyydentunne syntyy siitä, että luomme itsellemme ihanteita. Mielikuvat ovat hyviä, kun ne innostavat meitä luomaan ja tekemään paremmin. Sosiaalisen median myötä varmasti moni on kuitenkin huomannut, että törmäämme jatkuvasti entistä parempiin kuviin ja kiinnostavampiin ihmisiin ja ihanteiden saavuttaminen alkaa tuntua mahdottomalta. Instagramin selaamisen jälkeen itse ainakin saatan olla inspiroitunut, mutta myös tuntea, että kaikki muut ovat kiinnostavampia kuin minä. En ikinä saavuta sitä ihannetta, jonka olen itselleni luonut. 

Toinen yleisyyteen vaikuttava asia saattaa olla kiireinen 2010-luvun yhteiskuntamme, joka on ehkä vahingossa muodostanut mielikuvan siitä, että vain tuotteliaat, kiinnostavat ja mahdollisesti vielä hyvännäköiset ihmiset ovat ihailtavia. Menestyminen elämässä vaatii kovaa työtä, mikä on totta, mutta joskus se kuitenkin menee siihen, että vaikka yrittää parhaansa, sekään ei enää tunnu olevan riittävän hyvää.  

Elämää hallitsevan tunteen ei kuitenkaan tarvitsisi olla riittämättömyys tai stressi, sillä todellisuudessahan ne lähtevät meistä itsestämme. Asennetta itseensä muokataan pienin askelin, joista ensimmäinen voisi olla ajattelutavan muuttaminen. Ei tarvitse todistaa muille, mitä olemme sillä, kuinka paljon saamme aikaiseksi, vaan sillä, millaisia olemme. Eikä kukaan kuitenkaan ole täydellinen oikeassa elämässä. 

Alunperin kirjoittanut Marika Masalin

Areenalla ikkunoiden verhot sulkeutuvat ja ihmiset kerääntyvät lasitettujen kaiteiden taakse tiirailemaan valaistua lavaa. Perjantain ensimmäistä välituntia varten on jälleen valmisteltu upeita esityksiä. Liveaamunavaus on alkamaisillaan.

Valokeilassa Leo Salmio istuu pianon ääressä ja aloittaa aamunavauksen:

“Tää on tämmönen kasariklassikko vähän hidastetulla temmolla.”

A-han Take On Me hiljentää yleisön kuuntelemaan. Kappaleen loputtua kuuntelijat yltyvät aplodeihin. Tällä kertaa lukiolaisten seassa esityksiä tarkkailevat myös yläkoululaiset. He istuvat ihailevin sekä jännittynein ilmein Areenan pyöreissä pöydissä ja yhtyvät taputuksiin.

Seuraavana vuorossa on cover Britney Spearsin Toxic-kappaleesta. Laulussa on Lovisa Kartau yhdessä myös kitaraa soittavan Leo Salmion kanssa. Pianossa on Tuukka Uusitalo, bassossa Toni Makkonen ja rummuissa Sakari Christensen. Yleisö kuuntelee vangitsevaa musisointia.

Kevin Sarinko astuu lavalle ja kertoo seuraavan laulun taustoista. Joona Uusitalo asettuu pianon ääreen, Tomi Kajasviita nostaa basson käsiinsä, Tuukka Uusitalo siirtyy soittamaan trumpettia ja Sakari Christensen on valmiina rummuissa. Näin on Bang Bang valmis alkamaan. Kappaleen mahtipontinen loppu saa kuuntelijat viheltämään raikuvien aplodien lomassa.

Basistin vaihduttua takaisin Toni Makkoseen ja Kevinin poistuttua lavalta on aamunavauksen viimeisen kappaleen aika alkaa. Toni pohjustaa esitystä:

“Me soitetaan teille sivistyksellisen musiikin multihuipentumaa, eli Mozartia!”

Sakari rummuissa, Tuukka trumpetissa, Joona pianossa ja Toni bassossa – tästä on moderni Turkkilainen marssi rakennettu. Yläkoululaiset ehtivät juuri lähteä, mutta lukiolaiset kuuntelevat jälleen kerran onnellisina loistokasta esitystä. Kappale hiljentyy lähes aplodeihin vain kajahtaakseen ilmoille uudelleen. Yleisö hurraa kovaäänisesti. Jälleen yksi loistokas liveaamunavaus.

“Siis se on semmonen kakskymmentä minuuttia hyvää musiikkia”, musiikinkäytävän oma Marita Tapper kertoo iloisesti hymyillen töidensä lomasta.

Sitä se todella on. Joskus oman kotikenttänsä upeuksille tulee sokeaksi.
Mikä onni onkaan, että Järvenpään lukion aamuja piristävät taitavat opiskelijat.

Alunperin kirjoittanut Matilda Oksanen

Järvenpään lukio järjesti viime perjantaina 31.8. jokavuotiseksi perinteeksi muodostuneen toimintapäivän, jolloin opiskelijat pääsivät kokeilemaan hauskanpidon merkeissä monenlaisia pajoja ja toimintapisteitä. Järki keräsi kuvasatoa erikoispäivän tunnelmista.

Geokätköilemään lähdössä!

Mölkkypisteellä oli melko hiljaista…

Ahkeria opiskelijoita tentteihin lukemassa

Historian luokassa oli mukava viettää aikaa lautapelejä pelaten.

Paikalta löytyivät niin shakkivälineet…

…kuin yksi Pisan kalteva tornikin!

Hyväntuulista väkeä!

Monenlaista liikunnallista aktiviteettiä oli tarjolla.

Muun muassa lentopalloa…

…ja sählyä.

Mystinen bafa-bafa hämmensi monia.

Lisää kuvasatoa bafa-bafalta

Innokas poseeraaja pongattu

K-pop paja koostui tanssista

Kuvispajan muotinäytöksessä.

Sieltä löytyikin paljon luovia asukokonaisuuksia!

Valokiilassa.

Kuvaamisessa mukana Ada Kalliomäki.

Alunperin kirjottanut Henni Savolainen