Kolmen nuoren miehen muodostama jazz-trio Milo & Moses on juuri lopettanut settinsä Järvenpään lukion auditoriossa ja pyydän heitä antamaan lyhyen haastattelun.

Toisin kuin juuri keikalta tulleet rokkarit, nämä muusikot eivät onnekseni ole hikisiä ja haisevia, sillä keikka sisälsi vähemmän lavalla liikkumista ja enemmän huomion kiinnittävää virtuoosimaista soittamista, kuten kunnon jazz-keikan kuuluukin.

Milo & Moses sisältää kitaristi Milo Mäkelän, rumpali Mooses Kuloniemen ja basisti Jon Pettersonin. Tämä herättää heti kysymyksen: Minkä takia vain kitaristin ja rumpalin nimet muodostavat trion nimen? Onko tämä jonkinlaista basistien syrjimistä, mistä itsekin basson soittaja voisin loukkaantua? “Ei sentään vaan homma lähti siitä, että Milo ja Mooses kirjoittivat kahdestaan levytyssopimuksen ja basisti vaihtui vasta sen jälkeen ja nyt on ensi elokuussa uusi levy ja nimeäminen tulossa”, Jon vastaa. Basisteja ei siis syrjitä ja kaikki on hyvin maailmassa.

Jazz muusikoista on olemassa paljon hauskoja stereotypioita, joista muutaman haluan käydä läpi nyt, kun on näin hyvä tilaisuus koittanut.

Heti ensimmäisenä on aika kovan kuuloinen väite: jazz-muusikot ovat synnynnäisiä lahjakkuuksia, joiden ei tarvitse harjoitella, sillä he osaavat jo kaiken. Suureksi yllätyksekseni saan kuulla että tämä väite ei ole totta, sillä näköjään myös jazz-muusikoidenkin täytyy harjoitella. “Jos jazz-muusikolta kysyy, että mitä hänen täytyy tehdä, niin vastaus on että harjoitella”, kuuluu ainakin näiden muusikoiden vastaus. Kun kysyn päivittäisen harjoittelun tuntimäärää, niin lukemat ovat 2–3 tuntia päivässä ja bändin nykyinen kokoonpano on soittanut ainakin sata tuntia yhdessä. Keikkojakin on yleensä muutama kuukaudessa, joten kyllä soittamista mahtuu jazz-muusikon arkeen paljon.

Seuraavaksi kysyn varmaan yleisimmän stereotypian: kaikki jazz-muusikot käyttävät paljon päihteitä. Tämäkään ei ole totta ainakaan tämän bändin kohdalta. “Yksikään meistä ei käytä päihteitä. En voi kaikkien muusikoiden puolesta puhua, mutta kaikki, joihin olen törmännyt, ovat olleet raittiita”, Milo vastaa suoraan. “Nykyään on menty vähän toiseen suuntaan”, Jon jatkaa. ”’Elä kovaa ja kuole nuorena’ -väite on nykyään ’soita hyvin ja vanhene viisaana’”, hän naurahtaa.

“Mustien soittaminen tulee sielusta, mutta valkoiset ovat teknisiä nysvääjiä”, on väite, jossa bändin mielestä on enemmän totuuden perää.

“Jazziin liittyvä voimakas rotuhistoria teki genrestä mustille paljon henkilökohtaisemman sen alkuaikoina, mutta nykypäivänä tällä ei ole ehkä enää niin paljon vaikutusta”, on bändin jäsenten vastaus tähän väitteeseen. Mutta eivät nämäkään muusikot pelkkiä “teknisiä nysvääjiä” ole, vaan kyllä heiltäkin lähti sooloilu jostain muualta kuin pelkistä teoriaopinnoista, kuten musiikissa kuuluukin. Lähes koko setti oli heidän omaa materiaaliaan ja improvisaatiota oli paljon, joten oma ääni ja persoona kuului musiikissa vahvasti.

Iiro Rantala, suomalaisten jazz-muusikoiden tunnetuimpiin nimiin lukeutuva henkilö, on joskus lausunut näin: ”Yksi virhe on jazzia, kaksi virhettä on soolo ja kolme virhettä on apuraha.” Tämä herättää hiukan naurahdusta, mutta Milo kertoo, että uskoisi tämän olevan pelkkää huumoria, jos hän ei Iiroa olisi tavannut, mutta uskoo Iiron olevan ihan tosissaan tämän asian kanssa. Jon jatkaa myös, että suomalaisten muusikoiden palkat ovat Iirolle sydämen asia, sillä Suomessa eivät muusikot kovin paljoa tienaa. Tunnetusti popmuusikot soittavat kolme sointua kolmelle tuhannennelle ihmiselle, kun taas jazz-muusikot soittavat kolme tuhatta sointua kolmelle ihmiselle, joten suomalaisen jazz-muusikon tienestit eivät varmaan kovin päätä huimaavia ole.

Vielä viimeiseksi annan bändin jäsenille tehtäväksi kuvailla musiikin soittamisen kolmella tai vähemmällä sanalla. “Me räjäytetään”, aloittaa Mooses. “Flow, jytä, svengi”, jatkaa Jon. “Me räjäytetään”, lopettaa Milo. Ehkä sen näin kuuluukin mennä, basistina totean. Kitaristi ja rumpali räjäyttää ja basisti hoitaa flown, jytän ja svengin.

Alunperin kirjoittanut Toni Makkonen

Syksyn pimeyttä ja kylmyyttä karkotettiin jälleen koulumme taidokkaiden oppilaiden avulla.

Tänä vuonna perinteiset Kaamoksen karkottajaiset oli jaettu kolmeen eri konserttiin, joissa eri vuosikurssien opiskelijat esittelivät musiikillisia taitojaan. Teimme torstain ja perjantain konserteista koosteen, jonka voit katsoa, jos missasit esitykset tai haluat palata niihin ihan muuten vain.

Torstain ensimmäinen välituntikonsertti oli toteutettu akustisesti. Kuulimme viisi eri kappaletta eri oppilailta, muun muassa lukion oman lauluyhtyeen debyyttiesityksen sekä Sakari Heikkilän Ben and Jerry’s -jäätelölle omistetun kappaleen “The Way You Make Me Feel”. Torstain myöhempi konsertti toimi mukavana kontrastina aamun rennolle musiikille, sillä tällä kertaa kuulimme niin räppiä, balladeja kuin vahvoja metallibiisejäkin.

Perjantain konsertti oli tunnin pituinen piristysruiske juuri sulaneen lumen keskelle. Oppilaat esittivät laajan skaalan eri tyylisiä kappaleita jazzahtavasta musiikista poppiin. Kuulimme muun muassa versioita Birdyn, Anna Puun ja Lady Gagan kappaleista. Nappasin konsertin jälkeen haastateltavaksi kolme koulumme artistinalkua: Kevin Saringon, Jyry Halosen ja Toni Makkosen.

Vaikka konsertin valmistelemiseen kuluikin paljon aikaa, pitivät Kevin, Jyry ja Toni Kaamoksen karkottajaisissa esiintymisestä paljon. Kitaraa, bassoa ja ksylofonia soittanut Toni kertoi harjoitelleensa kappaleita todella vaihtelevan määrän aikaa. Bassoa, rumpuja, kitaraa ja cajonia soittanut Jyry paljasti, että yksinkertaisimpien kappaleiden kohdalla riitti niiden läpikäyminen koko ryhmän kanssa, kun taas joitain kappaleita täytyi harjoitella enemmän. Kevinin mukaan heidän esitystään oli treenattu jo jakson alusta asti. Hänellä oli selvä visio kokoonpanostaan, sillä hän tiesi Jyryn ja Tonin olevan “niin hiton hyviä”.

Esiintyjien mukaan Kaamoksen karkottajaisissa oli todella hyvä fiilis. ”Yleisössä oli paljon innostusta ja oli vitsin kiva esiintyä, kun ihmiset jaksoivat katsoa”, sanoi Jyry. Muut nyökkäilivät, kaikkien mielestä yleisö oli hyvin mukana. ”Jari ei voi istua kesällä paljussa oli paras”, kommentoi Toni. Kevin kertoi siitä, että konsertti vaati valmisteluita, eikä sen vain annettu mennä niin kuin menee. ”Me handlattiin tämä”, hän sanoi lopuksi.

Tonin mukaan koulussa esiintyminen eroaa muista esityksistä ehkä fiilikseltään. Koulun esiintymiset eivät hänestä tunnu niin isoilta asioilta kuin muut keikat. Koulun konsertit tuntuvat rennommilta myös Jyryn mielestä, ja niissä usein uskaltaa tehdä tyhmempiäkin asioita. Kevin puolestaan sanoo kouluesitysten jännittäneen häntä aluksi, sillä hän ei halunnut mokata tuttujen ihmisten edessä. Nyt kun esityksiä on takana jo useampia, hän on tottunut niihin ja osaa nauttia esiintymisestä.

Jyry kertoi pitäneensä esistyskappaleista siitä huolimatta, vaikka ne eroavatkin hänen omasta musiikkimaustaan. “Jos haluaa esiintyä, niin täytyy tykätä vähän kaikenlaisesta musiikista. Ei voi sanoa että ‘en minä halua tätä genreä vetää’ – ei se niin toimi”, hän kommentoi. Kevinin mielestä kaikki hänen kuulemansa kappaleet olivat hyviä, mutta sanoo ettei esimerkiksi jazzia ole vielä päässyt soittamaan vaikka sitä kuunteleekin. “Ne kappaleet mitä minä esitän, niihin minulla on yleensä joku yhteys”, hän kertoi.

Kaikilla kolmella on yhteinen unelma: kaikki haluaisivat tehdä musiikista itselleen ammatin. Jyry epäilee unelman realistisuutta Suomessa, mutta jos hän pystyisi elättämään itsensä musiikilla, olisi elämä hyvällä mallilla. Hänen mukaansa tämän kaltaisista ajatuksista ei kuitenkaan aina puhuta.

Viimeiseksi Jyry, Toni ja Kevin miettivät biisisuosituksia jutun lukijoille. Toni päätti empimättä suositella Steamy Groin of the Pregnant Piisamin kappaletta Pelon Voittaminen. Kappaleessa on hänen mielestään todella hyvä neuvo perjantai-iltaan: krapulaa ei saa pelätä. Kevin suosittelee esittämäänsä kappaletta, Lady Gagan Perfect Illusionia. Jotkut saattavat hänen mukaansa löytää kappaleesta merkityksen, mutta se on myös hyvä ‘popitusbiisi’. “Kappaleesta pitävät varmasti erilaiset ihmiset, sillä se ei ole mitään yhtä genreä.” Oman pohdintansa jälkeen Jyry päätti vielä suositella Anal Trumpin levyä, joka kestää noin kolme minuuttia ja sisältää kolmekymmentä kappaletta. ”Se on hieno levy, kannattaa kuunnella.”

Alunperin kirjoittanut Siiri Parviainen ja Emma Virtanen

[column size=”three-fifth”]
Taiteilijanimellä Aksel Palmén elektronista musiikkia tekevä lukiomme toisen vuoden opiskelija on saavuttanut suosiota etenkin YouTuben pelikanavilla. Kipinä konemusiikkiin syttyi yläasteella.

Joskus seitsemännellä luokalla sain uusia kavereita, jotka kuuntelivat elektronista musiikkia. Sain kuulla, että yksi heistä tekee musiikkia itse.

Palmén latasi demoversion kaverin käyttämästä ohjelmasta, ja heti testaillessaan tajusi konemusiikin olevan se juttu. Tällä hetkellä hän tekee musiikkia harrastuksena, mutta YouTubeen ladatut kappaleet löytävät usein tiensä promootiokanaville ja sitä kautta esimerkiksi pelivideoihin. Palmén kertoo naurahtaen, että musiikki on hänen elämässään pääroolissa. Jos hän ei tee tai kuuntele musiikkia, hän kiinnittää huomiota ympäröiviin ääniin, joista voi saada inspiraatiota.[/column]
[column size=”two-fifth” last=”true”]

MIKÄ? ELEKTRONINEN MUSIIKKI

Ikinä ei tiedä mihin suuntaan biisi menee, kun sen aloittaa, usein se menee juuri vastakkaiseen suuntaan kuin oli ajatellut. ’Voisin tehdä iloista musiikkia – kas, tuli surullista musiikkia.’

Palménin tulevaisuudensuunnitelmat musiikin saralla ovat vielä hänen omien sanojensa mukaan hataralla pohjalla. Suomessa konemusiikista on vaikeaa tehdä itselleen uraa, mutta Palmén toivoo saavansa toteuttaa tulevaisuudessa unelmaansa musiikin parissa.

Alunperin kirjoittanut Aliisa Rantanen

Kun ruotsalainen Måns Zelmerlöw nappasi2015 kotimaalleen kuudennen euroviisuvoiton tiedettiin jo, että seuraavat viisut tulisivat olemaan upeat. Ja sitä ne olivat, sillä ruotsalaiset ovat nimittäin Euroviisujen suurimpia faneja. Koko kilpailun järjestely oli moitteetonta ja kaikki paikallaolijat olivat tunteella mukana tapahtumassa.

Selostajina toimivat Zelmerlöw sekä ruotsalainen koomikko ja tv-persoona Petra Mede, joka juonsi myös vuoden 2013 Euroviisut yksin Malmössä. Zelmerlöw ja Mede esittivät ennen äänestyksen alkua yhdessä kappaleen Love Love, Peace Peace, jonka aikana lavalla esiintyi edellisten vuosien esiintyjiä – esimerkiksi viuluhurmuri Alexander Rybak, ruotsalainen Loreen ja kaikkien tuntema Lordi.  Osallistujamaita oli tänä vuonna 42, joihin kuului muun muassa Australia, joka sai viime vuonna osallistua liitännäisjäsenenä Euroviisujen 50-vuotisjuhlien vuoksi. Vuoden 2015 kilpailujen jälkeen Euroopan yleisradiounioni EBU antoi Australialle luvan osallistua jatkossakin, vaikkei se kuulukaan Eurooppaan. Viime vuodesta poiketen Australia joutui tosin muiden tavoin kilpailemaan myös semifinaaleissa.

Finaaliin selvisi 26 maata, joista kuusi – suurimmat rahoittajamaat Italia, Saksa, UK, Ranska ja Espanja sekä edellisen vuoden voittaja Ruotsi – sai automaattisesti finaalipaikan. [pullquote-right]Tämän vuoden kilpailussa esiteltiin ja käytettiin uutta pisteytysjärjestelmää, jossa kaikkien osallistumismaiden asiantuntijat valitsevat kappaleista parhaat.[/pullquote-right] Tämän vuoden kilpailussa esiteltiin ja käytettiin uutta pisteytysjärjestelmää, jossa kaikkien osallistumismaiden asiantuntijat valitsevat kappaleista parhaat. Asiantuntijaäänten jälkeen näytetään puhelinäänet; vähiten saaneet ensimmäisenä, jotta kilpailun voittaja selviäisi vasta loppupuolella ja jännitys säilyisi.

Tänä vuonna kappaleiden taso oli yllättävän hyvä, mutta voittajan kappale ei mielestäni ollut paras. Ukrainan Jamala lauloi sukunsa tarinan siitä, kuinka Stalin tapatti Krimin tataareja vuonna 1944, mistä myös kappaleen nimi 1944. Voitto lankesi Jamalalle suurilta osin maailmanpoliittisen tilanteen vuoksi. Toisaalta politiikka on aina ollut ja tulee olemaan suuri osa Euroviisuja. Eniten puhelinääniä nappasi Venäjän Sergey Lazarev kappaleella You Are the Only One, joka tosin menetti monen valtion asiantuntijoiden pisteet Ukrainalle tai muille vanhoille itäblokin valtioille. Eniten asiantuntijaääniä sai Australia, joka kipusi kilpailun toiselle sijalle Dami Imin mahtipontisella Sound of Silence-kappaleella.

Tunnelma Globen-areenan permannolla oli aivan mahtava! Ennen tv-lähetystä screeneillä näytettiin edellisten vuosien kappaleita, ja aina joku fani osasi sanat ulkoa. Olin monissa kartalla, mutta kuulin myös todella monta viisuvetoa, joita en ollut ikinä kuullutkaan. En edes tiennyt, että osa kappaleista oli Euroviisuista lähtöisin. Myös koko Tukholma oli valmistautunut ja innoissaan Euroviisuista. Kävelykadut olivat täynnä viisuplakaatteja ja Tukholman keskustasta löytyi Euroviisukylä, jossa oli paljon erilaisia kojuja ja aktiviteetteja.

[pullquote-left]Eurooppa tuntui unohtaneen jokaisen kriisin välillään ja nauttivan hyvästä musiikista.[/pullquote-left] Yllättävää oli se, että poliittinen tilanne ei näkynyt ollenkaan paikan päällä Tukholmassa. Esimerkiksi kahtena viime vuotena Venäjän ehdokkaille buuattiin katsomosta, mistä nyt ei ollut tietoakaan. Mistään selkkauksista ei ollut pienintäkään havaintoa ja fanit olivat hyvin ystävällisiä toisilleen. Eurooppa tuntui unohtaneen jokaisen kriisin välillään ja nauttivan hyvästä musiikista. Toivottavasti tämä euroviisujen henki pysyy ensi vuonna Ukrainassa, vaikka valtio onkin suuren kriisin kourissa.

Alunperin Kirjoittanut Akseli Saurama

Suomalaiseen musiikkiin keskittyvällä teemaviikolla 7-11.3. nähtiin lukiolaisten omien bändien, Cross D’bilityn ja Eternity Hourin vedot, opettajien Uusintakuulustelu -nimeä kantavan kokoonpanon yllättävä aamunavaus ja suomalaisen musiikin konsertti, jossa oppilaiden esityksissä mentiin vauhdilla vanhoista kansanlauluista nykypäivän rokkiin. Teemaviikko kului siis suomalaisen musiikin pauhatessa pitkin viikkoa areenalla. Poikkeuksena toimi Uusintakuulustelun Abbaa, Deep Purplea, Guns’n’Rosesia ja Steppenwolfia sisältävä settilista, joka erosi hieman ohjeenannoista. Se ei kyllä tätä toimittajaa tai muutakaan yleisöä tuntunut haittaavan.

Alla kuvia konsertin tunnelmoista:

Alunperin kirjoittanut Toni Makkonen

“Eräs viidesluokkalainen poika paloi halusta soittaa rumpuja. Joka musiikintunti hän pyysi päästä soittamaan ja vaikka rytmit eivät aina osuneet, annoin hänen mennä. Yhdeksännellä luokalla hän esiintyi koulumusikaalin pääroolissa, lauloi ja soitti rumpuja. Musikaalikokemuksen myötä hän haki taidelukioon, ja uskoisin että hän aikoo hakea (ellei ole jo hakenut) teatterikorkeakouluun. Nyt hän on ylioppilasteatterissa ja näytellyt esimerkiksi mainoksissa ja Mustat lesket-televisiosarjassa. Hän kävi lukioaikanaan kiittelemässä meitä kannustuksesta, ja silloin tuli kyllä tippa linssiin”, Järvenpään lukion uusi musiikinopettaja Anne Tanskanen muistelee. Hänelle oppilaiden onnistumiset, niin suuret kuin pienetkin, ovat syy siihen, miksi hän työskentelee opettajana.

Monenlaista osaamista

Tanskanen on harrastanut musiikkia pienestä asti, ja kahdeksannella luokalla hän päätti hakea Sibelius-lukioon. Siellä hän kävi ensin sinfoniaorkesterissa, mutta päästyään kamarikuoroon vaihtoi viulun lopullisesti lauluun. Lukion jälkeen hän pääsi ensimmäisellä yrityksellä Sibelius-Akatemiaan. Onnenkantamoisten kautta Tanskanen on työskennellyt musiikin maisteriksi valmistumisestaan asti opettajana, ja keikkaillut säännöllisen epäsäännöllisesti bändinsä Lupa Soittaa kanssa.

Laulu on vuonna 2007 tangoprinsessan tittelin voittaneelle ja vuonna 2012 tangofinaaliin päässeelle Tanskaselle henkireikä ja rentoutumistapa. Hän toivoo oman innostuksensa tarttuvan myös oppilaisiin. “Tosissaan tekemisen rinnalla pitää olla myös veikeää iloa taustalla!”

Peruskoulusta lukioon

Ennen Järvenpään lukioon siirtymistä Tanskanen työskenteli musiikinopettajana Vantaalla Kartanonkosken peruskoulussa. Idea lukiomaailman näkemisestä opettajan silmin oli jo ehtinyt muhia hetken hänen päässään. “En pelkää uusia asioita. Olin kuullut etukäteen paljon hyvää lukiolaisista. Ennakko-oletuksena olivat mukavat oppilaat enkä ole joutunut pettymään!”

Omien sanojensa mukaan Tanskanen on opettajana innostava, positiivinen, kannustava, hullu ja heittäytyvä. Yhtenä mottonaan hän pitää lausahdusta “moka on lahja”, sillä virheistä oppii eikä ilman mokailua voi kehittyä. Tähän ja kannustamisen tärkeyteen hän viittaa tarinassaan rumpuja soittavasta pojasta.

“Vaikka välillä ryömitään mudassa, oppilaiden oivallukset, onnistuminen ja tekemisen meininki ovat parasta opettamisessa” Tanskanen kertoo. “Lukiossa opettamisen ehdoton paras puoli on se, että lukiolaiset ovat täällä vapaaehtoisesti. Tunneilla saa keskittyä enemmän asiaan, kun taas peruskoulussa tunneilla on usein paljon muuta mihin pitää keskittyä.”

Alunperin kirjoittanut Aliisa Rantanen

Tyhjensin kirjahyllyä remontointiprojektin vuoksi ja huomasin toisiksi ylimmällä hyllyllä puhallettavan vaaleanpunaisen kitaran. Istuin alas ja jäin tuijottamaan tuota hämmentävää esinettä tyhjä ilme kasvoilla. Mieleeni tulvahtivat kaikki ne vanhat muistot reilun viiden vuoden takaa, jolloin se ihminen, jolta tuon kitaran sain, oli paras ystäväni. Päässäni alkoi soida Sannin kappale “Me ei olla enää me“.

Aina silloin tällöin kierrellessäni koulun käytäviä bongaan tuttuja kasvoja. Tunnistan nimenomaan vain kasvot ja tiedän henkilöt myös nimeltä, mutta en tunne enää kyseisiä ihmisiä. Tunsin ehkä joskus, tunsin paremmin kuin kukaan muu, mutta en enää. Ja he voisivat sanoa samaa myös minusta. Alitajunnassani saatan miettiä ja todeta, että Katselen sua sä näytät samalta / Vaikka en tunne enää sinua.

On hämmentävää huomata, miten ihmiset muuttuvat ajan myötä. Ensin ollaan parhaita ystäviä ja tehdään kaikki yhdessä; jos ei nähdä joka päivä, niin pidetään yhteyttä jollain toisella tapaa päivittäin. Yhtäkkiä kaikki vain muuttuu. Soittoja ja viestejä ei kuulukaan enää joka päivä, tapaaminenkin jää siihen korkeintaan yhteen kertaan kuussa. Ja kohta ei ole enää edes sitäkään. Ei pystytä katsomaan toista silmiin, kun kävellään kadulla vastaan. En haluaisi tietää kuin yhden asian: miksi? Ehkä sitä vain kokee, että ystävyys on lopullisesti ohi. Ei haavat niitä repimällä parane / Joten käänny ja kävele.

Toisiin vanhoihin ystäviin saattaa tulla otettua joskus yhteyttä, kynnys ei vain tunnu heidän kohdallaan niin isolta. Viime kesänä tapasin kahdesti vanhan joukkuetoverini, jonka kanssa emme olleet tavanneet varmaan kuuteen vuoteen. Hänen kanssaan juttu luisti kuten aina ennenkin. Voiko olla mahdollista, että mitä läheisempi on ollut entisen ystävän kanssa, sitä hankalampi on ottaa kontaktia myöhemmin? Silti kokee, että tuntuisi niin hyvältä tavata vaikka kahvikupin ääressä ja todeta Onpa kiva pitkästä aikaa jutella / Vaikka en tunne enää sinua.

Siitä on jo lähemmäs kuukausi, kun aloin tyhjentämään kirjahyllyäni. Se vaaleanpunainen kitara on siellä edelleen, aivan samalla paikalla: en uskalla siirtää sitä muualle. En tee kyseisellä lelulla oikeastaan mitään, joten voisin heittää sen pois. Mutta tuntuu, että jos heitän sen pois, hävitän sen myötä elämästäni lopullisesti sen ihmisen, josta se kitara muistuttaa. Ehkä vain salaa toivon, että pystyisin avaamaan oven tälle ihmiselle ja päästämään hänet takaisin elämääni. Se tuntuu todella haastavalta jo pelkästään ajatuksen tasolla, Koska me ei olla enää me.

Alunperin kirjoittanut Jonna Koskinen

Areenalla karkotettiin kaamosta perinteikkäässä Art Cafe -konsertissa. Fiilistele pirteitä musiikkiesityksiä videolta, ja voit itsekin todeta kaamoksen kaikonneen. Jaa toki tunnelmasi kommenttikentässä alempana!

Oikaisu 25.11.2014 klo 17:50: 3. kappaleessa esiintyy Anni Linnonmaa ja 4. kappaleessa Emma Rikkonen, kuten myös haastattelussa.

Alunperin kirjoittanut Ossi Kallio ja Aliisa Rantanen

Monet varmasti alkavat pikkuhiljaa kyllästyä keskusteluun kiusaamisesta, koska se on ”niin loppuun kulutettu aihe” ja ”miten kukaan jaksaa kirjoittaa siitä vapaaehtoisesti?”. Asiasta puhutaan paljon, koska se on aina ajankohtainen. Usein kuitenkin ihmiset puhuvat nimenomaan kiusatun roolista ja siitä, miltä kiusatusta tuntuu.

Samuli Putro laulaa kappaleessaan ”Milloin jätkät tulee” kiusaamisesta. Laulussa hän kertoo tarinaa siinä muodossa, että olisi itse kiusaajan roolissa. Hän puhuu paljon pojasta, jonka nimi oli Toppahousut / ylipainoinen poika, jonka kimeä ääni / oli tosi helppo pilkankohde, kuinka tämän pipo laitetaan täyteen takiaisia. Hän tulee silti usein juttelemaan kiusaajalleen ja kysyykin: ”Milloin jätkät tulee? / Hei Sami, onko jätkiä näkynyt?” Laulajan hahmo, kiusaaja-Sami, kokee olonsa kiusaantuneeksi ja pelkää leimautuvansa itsekin.

Miksi jotkut ihmiset joutuvat kiusatuksi? Vaikka vaihtaisi koulusta toiseen tai siirtyisi työelämään, saattaa silti kiusaaminen jatkua – ympäristön muutos ei välttämättä auta. Onko mahdollista, että toisilla ihmisillä on vain tietty olemus, eräänlainen aura, jonka vuoksi he vain tahtomattaan joutuvat kiusatuksi?

Monilla, kuten laulun ”Toppahousuilla” sekä itselläni, kiusaamisen kohteeksi joutuminen johtuu muun muassa ulkoisesta olemuksesta; ylipainoisia tai muuten ulkonäöltään poikkeavia saatetaan kiusata helpommin. Myös luonne voi vaikuttaa. Toppahousuista sanotaan, että hän on hyväntahtoinen hölmö ja hangoitteli vastaan, mutta osaansa tyytyi – hän vain alistuu kiusatun rooliinsa. Itse taas olen aina ollut lapsesta asti erittäin temperamenttinen, enkä ole koskaan pitänyt itseeni kohdistuvista negatiivisista kommenteista; alakouluaikoina muut lapset huomasivat sen ja ärsyttämiseni oli heille ilmaista hupia.

Helposti ihmiset eksyvät miettimään nimenomaan kiusatuksi tulemisen syitä. Jaksetaanko useinkaan miettiä sitä, miksi kiusaaja ylipäätään kiusaa?

Samuli Putron Sami haluaa kiusata Toppahousuja, koska tytöt piti koviksista / jotka alisti paksua poikaa. Hän haluaa näyttää olevansa kova äijä; kiusaajat ovat helposti kaveripiirissään suosittuja, etenkin peruskoulussa. Mutta kun Toppahousut tulevat juttelemaan, mitä Sami ajatteleekaan: nyt jos leimaudun niin pian mua lyödään. Hän pelkää itsekin tulevansa kiusatuksi.
Tunnen itsekin tämän puolen tarinasta, vaikka en sitä haluaisikaan myöntää. Kukaan ei halua joutua silmätikuksi. Ne, jotka ovat kiusaamisen kohteina, eivät ole pelkureita; kiusaajat ovat kaikista eniten peloissaan. Heillä on tietty maine, eivätkä he halua näyttää luusereilta kaveeratessaan epäsuosittujen kanssa.

Kiusaaminen tuntuu aina pahalta, oli sitten kiusattu, kiusaaja tai viaton sivustakatsoja. Viime viikkoina sosiaalisessa mediassa on pyörinyt todella paljon #kutsumua-haaste, Suomen Lukiolaisten Liiton järjestämä kiusaamisen vastainen kampanja. Kiusaamisen vastustaminen on hyvä juttu, ja siitä pitäisi tehdä arkipäivää. Vielä parempi olisi, jos sitäkään ei tarvittaisi; jokaisen pitäisi pyrkiä kitkemään kiusaaminen kokonaan pois, ettei kenenkään tarvitsisi enää pelätä ”milloin jätkät tulee”.

Alunperin kirjoittanut Jonna Koskinen

Ojalan Petrille kitara on kaveri. Kuva: Hanna Kuusisto.

Estradin lukion musiikkiluokissa on valloittanut syksyllä uusi taiteilija. Petri Ojalan mukaan musiikillinen elämismaailma on paljon muutakin kuin vain oppitunteja.

Petri Ojala aloitti Järvenpään lukiossa musiikinopettajana elokuussa 2013. Turusta kotoisin oleva Ojala on kokenut musiikin ammattilainen ja tehnyt uraa niin keikkalavoilla kuin musiikinopettajanakin. ”Meillä on keikkabussissa usein naurettu, että soittaminen on parasta, mitä mies voi tehdä housut jalassa”, hän kommentoi antautumistaan musiikin vietäväksi.

Ojala on soittanut muun muassa Dannyn, Nina Tapion, Antti Tuiskun ja Arja Korisevan bändeissä sekä toiminut musiikinopettajana niin musiikki- kuin yleislukioissakin eri puolilla Suomea. Lukionsa hän suoritti Turussa Puolalanmäen musiikkilukiossa ja kirjoitti musiikkiluokalta ylioppilaaksi vuonna 1996.

Oli selvää, että musiikki jatko-opintojenkin aiheena kiinnostaisi, ja Ojala lähti lukemaan maisteriksi Oulun yliopistoon. Parhaillaan työn alla on väitöskirja musiikillisen elämismaailman merkityksestä sosiaalisessa mediassa sekä kommunikaatiomediassa.

Järvenpään lukiossa hyvä miljöö

Järvenpään lukioon Ojalan sai hakeutumaan kesällä silmiin osunut työpaikkailmoitus viransijaisuudesta opettaja Matti Rantalan lähdettyä musisoimaan Helsinkiin. Keskeneräinen väitöskirja tosin olisi sekin riittänyt ajankuluksi alkavalle työvuodelle. Järvenpään lukion edistyksellinen musiikkilinjatoiminta kuitenkin houkutteli Ojalan hakemaan paikkaa.

Minkälaisen vaikutuksen uuden työpaikan musiikillinen miljöö on tehnyt? ”Täällä on todella hulppeat tilat, hyvät opiskelijat ja ajanmukaiset varusteet monien muiden yleislukioiden tiloihin ja niiden 1980-luvulta peräisin olevaan kitaravalikoimaan verrattuna”, Ojala tiivistää. ”On luksusta, että opetusta voi hajauttaa neljäänkin eri tilaan. Toki kehitettävää aina löytyy muun muassa teknologian puolelta.” Ojala maalailee haavekuvaa utopiasta, jossa musiikintunnilla jokaisella opiskelijalla olisi iPad musiikinopiskelun apuvälineenä. Pelkällä laulukirjalla ei enää pötkitä pitkälle.

Musiikintunnit eivät ole ajanhukkaa

[pullquote-right]”Muutamaa kitaransointua voisi luonnehtia lukiolaisen perustaidoksi.”[/pullquote-right]Opiskelijoiden motivaatio musiikinopiskeluun kuitenkin vaihtelee, sillä kaikki eivät ole yhtä innokkaita kuin musiikkilinjalaiset. ”Myös isot ryhmäkoot varsinkin ykköskurssilla asettavat joskus rajoja, jolloin ainoa toteutettavissa oleva työskentelytapa voi olla esimerkiksi kitaran soittaminen, kun kaikille opiskelijoille tulisi järjestää jotain musisoitavaa ja kitaroita nyt yleensä riittää kaikille”, Ojala toteaa. ”Tosin ainakin Ruotsissa on tavoite, että jokainen oppisi soittamaan edes jotain, eikä jäisi kammoa soittamista kohtaan. Muutamaa kitaransointua voisi luonnehtia lukiolaisen perustaidoksi”, Ojala lisää ja kertoo itse pyrkivänsä opetuksessaan samaan. Musiikin voi myös tuoda nuorten lähelle, sillä suurin osa nuorisoa kuuntelee musiikkia vapaa-ajallaan.

Musiikki tarjoaa paitsi rentoutumista ja elämyksiä, myös eväitä ympäröivän maailman tarkasteluun ja taitoja sosiaalisten suhteiden ylläpitämiseen. Ojala näkee asian niin, että siinä missä esimerkiksi urheilulla voi toisille olla suuri merkitys, on toiselle musiikki iso asia elämässä. Ojala kertoo nauraen itsekin pitäneensä aikanaan t-paitaa, jossa luki ”musiikki pelastanut urheilulta”. Myöhemmin hän on kuitenkin itse oivaltanut, että muusikonkin pää toimii paremmin kun fyysisestä kunnostaan huolehtii. Arvovalinta musiikin ja muiden harrasteiden välillä ei ole tarpeen.

Opetustyö osana musiikillista elämäntapaa

Mikä juuri musiikinopetuksessa on niin kivaa? Tätä kysymystä Ojala kehaisee herkulliseksi pohdinnan aiheeksi. ”Koulun taideaineena musiikki tarjoaa yhdessä tekemistä ja kokemista. Koulussa jokaiselle löytyy varmasti omaa sopivan tasoista tekemistä, jolloin jokaisella on tilaisuus hoksata että musiikki on ihan kivaa.” Musiikinopetus ei ole aina perinteistä opettajajohtoista kuivaa luennointia, vaikka toki teoriaakin tulee hallita. Ennemmin painotetaan juuri tekemistä ja pyritään erilaisiin musiikillisiin elämyksiin.

[pullquote-right]”Lukion opettajalla on maailman kriittisin yleisö.”[/pullquote-right]Opettajan työ on vaativaa ja edellyttää runsaasti ajankäytön suunnittelua, etenkin kun illat kuluvat pitkälti väitöskirjan edistämiseen. Toisaalta juuri käytännön musiikinopetus on oivallinen väylä itsensä kehittämiseen muusikkona. ”Lukion opettajalla on maailman kriittisin yleisö”, Ojala tokaisee syvän kokemuksen osoittamana.

Entä odottaako Petri Ojala innolla ensiesiintymistään Järvenpään lukion kuululla Areenalla? Siellä ainakin riittää kriittistä yleisöä lähes tuhat henkeä. Ojala naurahtaa ja toteaa, että kyllä debyyttiesiintyminen Areenalla on varmaan luvassa jossain vaiheessa lukuvuotta. Lukion opettajabändin tulevaisuus lienee siis turvattu.

Alunperin kirjoittanut Henry Hedborg