Harry Potter ja kirottu lapsi, ”kahdeksas Potter”, saattaa yllättää monet lukijat. Kirja on nimittäin näytelmä ei romaani. Ja sen on kirjoittanut Jack Thorne ei J. K. Rowling. Rowling on kuitenkin ollut mukana tarinan suunnitelussa, yhdessä Jack Thornen ja John Tiffanyn kanssa.

Näytelmässä Harry Potterin elämä on muuttunut paljon kouluajoista. Hän on nykyään vastuullinen aikuinen, joka stressaa töistä ja huolehtii kolmesta lapsestaan yhdessä Ginny-vaimon kanssa. Erityisesti huolta tuottaa nuorin lapsi, Albus, joka ei oikein sopeudu muuhun perheeseen. Poika erkaantuu perheestä vielä enemmän, kun hänet valitaan Tylypahkan lajitteluseremoniassa luihuseen, koko muun perheen ollessa rohkelikossa. Kaiken lisäksi Albus ystävystyy tiiviisti Scorpiuksen kanssa, joka on Harryn entisen vihollisen Draco Malfoyn poika.

Eräänä iltana Amos Diggory, kolmivelhoturnajaisissa tapetun Cedricin isä, tulee Pottereille kylään sukulaistyttönsä kanssa. Hän vetoaa Harryyn sanoen, että ilman tätä Cedric ei olisi kuollut. Amos vaatii Harrya hankkimaan ajankääntäjän, paalaaman ajassa taaksepäin ja pelastamaan Cedricin. Harry tietää ettei moinen onnistuisi, joten hän joutuu lähettämään vieraat pois. Häneltä jää kuitenkin huomaamatta, että Albus on kuunnellut keskustelua koko ajan. Albus päättää, että nyt on hänen vuoronsa tehdä jotain tärkeää, ja hän alkaa suunnitella Cedricin pelastusta. Albus kertoo asiasta myös Scorpiukselle ja siitä tulee heidän yhteinen tehtävänsä.

Pojat saavat varastettua ajankääntimen ja lähtevät suorittamaan tehtävää Amoksen sukulaistytön kanssa. Kaikki ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan ja he joutuvat palaamaan ajassa monta kertaa. Valitettavasti nämä kerrat sotkevat asioita entisestään ja lopulta tulevaisuus on aivan sekaisin. Pystyvätkö he korjaamaan aiheuttamansa vahingon?

Velhomaailman säännöt uusiksi

Harry Potter ja kirottu lapsi -näytelmässä on yksittäisiä asioita, joiden ansiosta koko tarina ei ole aivan pilalla. Mielestäni Rowlingin velhomaailma on tavoitettu hyvin muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Lisäksi osa uusista hahmoista on luotu todella hyvin, kuten Albuksen paras kaveri Scorpius. Pidin myös siitä, että aikamatkailu mahdollistaa vanhojen hahmojen näkemisen.

Tietenkin vanhojen hahmojen kanssa on myös haasteita, ja esimerkiksi Ronin persoona näytelmässä on erilainen kuin alkuperäisissä kirjoissa, mikä kyllä pistää silmään. Lisäksi Kirotussa lapsessa on muitakin kohtia, jotka ovat ristiriidassa alkuperäisten Pottereiden kanssa. Juuri nämä ristiriidat tekevät juonesta huteran ja monissa kohdissa alkaa miettimään, että ei sen näin pitäisi mennä.

Monissa kohdissa alkaa miettimään, että ei sen näin pitäisi mennä.

Vielä yksi asia, joka jäi häiritsemään, on kirjan nimi. Kirottu lapsi. Viitataanko tällä Albukseen ja hänen vaikeuksiinsa sopeutua perheeseen vai Scorpiukseen ja hänen syntyperästään kiertäviin juoruihin? Vaiko kenties huhuihin, joiden mukaan Voldemortilla olisi lapsi? Yksi vaihtoehto voisi olla myös Cedric Diggory, jota pyritään kuumeisesti pelastamaan.

Odotukset kohdalleen

Kokonaisuudessaan näytelmä oli keskitasoa. Jos ei pidä Harry Potter ja kuoleman varjelukset -kirjan epilogista, kannattaa Kirottu lapsi jättää suosiolla lukematta. Ja vaikka pitäisikin, odotuksia ei kannata nostaa liian ylös, sillä Rowlingin tasolle se ei nouse. Kuitenkin täytyy muistaa, että oikeasti näyteltynä tunnelma voi olla aivan toinen, sillä näyttelijöiden ilmeeet ja eleet sekä lavastus tuovat teokseen aivan uuden ulottuvuuden.

Vaikka näytelmän juoni ei ole kovin vakuuttava, ovat Harry Potter -fanit innostuneet siitä paljon. Esimerkiksi Helsingissä 8.11. järjestettävä Kirotun lapsen suomennoksen julkaisutilaisuus on täynnä ja tapahtuman facebook-sivuilla 5800 on ilmoitanut osallistuvansa tapahtumaan.

Alunperin kirjoittanut Meeri Manninen

Suicide Squad on viime aikoina herättänyt paljon puhetta sekä eroavia mielipiteitä.Elokuvan pääosissa nähdään Margot Robbie Harley Quinnin roolissa, Jared Leto Jokerina, Will Smith Deadshottina, Cara Delevigne Lumoojattarena. Jai Courtney nähdään esittämässä Kapteeni Bumerangia, Adewale Akinnuoye-Agbaje Killer Crocoa, Jay Hernandez  Diablona sekä Viola Davis  Amanda Walleria.

Näyttelijäsuoritukset vaihtelivat kehnosta odotukset ylittävään

Erityisesti Jared Leton selviytyminen Jokerin roolista on aiheuttanut paljon kiistaa. Heath Ledger esitti todella vaikuttavasti Jokeria elokuvassa The Dark Knight, näyttäen Jokerin anarkistisena ja  kaaosta viljelevänä nerona. Suicide Squad- elokuvassa nähtävä Jared Leto tuo Jokeria esiin enemmänkin rikollisjärjestön johtajana. Kaikkiin tämä raikas mafiatyylinen kuvaus ei kuitenkaan iskenyt.

Myös paljon keskustelua herättänyt aihe on Harley Quinnin ja Jokerin välinen suhde. Elokuvassa Harley ja Jokeri ovat pariskunta, ja kun Harley joutuu vankilaan Jokeri lähtee pelastamaan häntä. Kun heidän suhdettaan verrataan alkuperäisissä sarjakuvissa ja tv-sarjoissa esiintyvään suhteeseen, ne eroavat suuresti. Harley suhtautui alkuperäisissä tuotannoissa Jokeriin pakkomielteisesti ja oli täysin tämän armoilla. [pullquote-right]Jared Leto tuo Jokerin esiin enemmänkin rikollisjärjestön johtajana[/pullquote-right] Jokeri käytti häntä vain hyväkseen ja kun Harley osoittautui ärsyttäväksi tai turhaksi, Jokeri heitti tämän ikkunasta ulos. Kun tätä vertaa elokuvan hellyyttävään sekopäiseen pariskuntaan, muutos on liian suuri. Toki se antaa pariskunnille yhteisen asuidean seuraavalle Halloweenille, mutta todellisuudessa se pilaa hahmojen suhteen ja vääristää niiden persoonaa alkuperäisen tuotannon kannalta.

Will Smith kuitenkin suoriutui Deathshotin roolista loistavasti. Hän sai vangittua hahmon luonteen uskottavasti. Muut hahmot jäivät taustalle, eikä heidän tarinaansa kerrottu tarpeeksi, jotta he olisivat olleet juonen kannalta oleellisia. Batmanin lisäys elokuvaan toi yhtenäisyyttä muiden leffojen välille.

Keskiverron juonen pelastivat erikoistehosteet

Elokuva rakenteeltaan oli kohtalainen, rytmitys huono ja leikkaukset välillä sekavia. Toisaalta värimaailma oli miellyttävä ja neon-värit olivat mukava lisä. Jokaisessa toimintapohjaisessa leffassa pitää olla taustalla hyvä soundtrack, joka tukee kohtauksia ja tuo eeppisyyttä klassisella rockilla ja vanhoilla klassikoilla.

Toimintakohtaukset olivat hyvin suunniteltuja, eikä väkivallalla mässäilty liikaa. Lisäksi on aina plussaa kun toimintaan on saatu yhdistettyä huumoria. Elokuvan loppua kohti edetessä juoni hiipui, mutta tällä kertaa ei saatu nähdä perinteistä lopetusta, jossa kaikki elävät elämänsä onnellisina loppuun asti. Vaikka elokuva huijaa katsojia ja itse hahmoja luulemaan olevansa oikeasti hyvien puolella ja se tuo pahiksista tahallaan esiin inhimilliset ja hyvät puolet, elokuvan lopetus muistuttaa, ettei kuitenkaan niin ole.

Alunperin kirjoittanut Peppiina Puttonen

”Minulla oli sataseitsemäntoista päivää aikaa vakuuttaa Will Traynor siitä, että hänen kannatti elää.”

Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää (2015 Gummerus) on sydäntä särkevä rakkaustarina, joka ei tuota pettymystä romantiikan ystävälle. Kirja käsittelee taitavasti yhteiskunnan moraalisia kysymyksiä ja kykyä sopeutua vastoinkäymisiä kohdatessa.

26-vuotias Louisa Clark asuu vanhempiensa kanssa eikä uskalla kurkistaa ulos omalta mukavuusalueeltaan. Menetettyään mukavan työnsä kahvilassa hän joutuu perheen taloudellisesti epävakaan tilanteen vuoksi etsimään uuden työn. Työ neliraajahalvaantuneen ja ärtyisän Will Traynorin omahoitajana pakottaa Louisan kyseenalaistamaan koko entisen elämäntyylinsä.

Will Traynor, entinen extreme-urheilija, bisnesmies ja naistennaurattaja, rakasti elämäänsä ennen kohtalokasta onnettomuutta. Nyt hänen päivänsä kuluvat tyhjin katsein pyörätuolissa. Häntä ärsyttää Louisan tapa heittää elämä hukkaan, vaikka koko maailma olisi hänelle avoinna.

Williä ärsyttää Louisan tapa heittää elämä hukkaan, vaikka koko maailma olisi hänelle avoinna.

Louisan työtehtäviin kuuluu suurimmaksi osaksi Willin piristäminen, mikä osoittautuukin ajateltua hankalammaksi. Nämä kaksi ovat kuin yö ja päivä, ja Louisa on Willin jatkuvan piikittelyn kohteena. Louisa on jo lähellä lopettaa puolen vuoden määräaikaistyönsä, kunnes yhteys alkaakin syntyä. Rakkauden roihahtaminen ei ehkä yllätä ketään.

Kevyttä ja raskasta, rakastavaa ja raastavaa

Kirjaa ei malta laskea kädestään sen aloitettuaan, vaikka mitäänsanomaton suomennos kirjan nimestä herättääkin ennakkoluuloja. Lukiessa ei välty itkulta eikä naurulta. Kirja on höystetty juuri sopivalla määrällä huumoria, rakkautta ja yhteiskunnallista pohdintaa. Kirjassa paikoittain esiintyvä Louisan ja hänen isosiskonsa välinen kinastelu kuulosti kotoisan tutulta, ja Clarkin perheen keskinäinen kommunikointi herätti naurahduksia. Vaikeasta aiheestaan huolimatta Moyes on onnistunut löytämään sopivan tasapainon kepeyden ja raskaan aiheen välille. Juonen eteneminen ei silti aina ollut sutjakkaa vaan paikoittain tökkivää.

Kirjassa käsiteltiin hienosti vaikeita moraalisia kysymyksiä, toisin kuin romaanin pohjalta tehdyssä elokuvassa, jossa tällainen synkistely oli suurimmaksi osaksi jätetty pois. Perheen sisäiset ongelmat oli myös häivytetty, mikä oli pienoinen pettymys, ja myös loppuratkaisusta oli tehty helpommin käsiteltävä. Näin ollen katsojalle jäi elokuvasta kevyempi mieli kuin kirjan alkuperäinen juoni olisi antanut olettaa. Elokuvan tunnelma oli lämpimän mukaansa tempaava eikä edes karkkien puuttumista ehtinyt huomata kyyneleiden valuessa poskia pitkin. Moyes itse on toiminut elokuvan käsikirjoittajana, joten elokuva on ainakin kirjailijan toiveiden mukainen.

Lukiessa ei välty itkulta eikä naurulta.

Pääosanäyttelijöiden kemiat kohtaavat

Elokuvassa Louisaa näyttelevän Emily Clarken ja Williä näyttelevän Sam Claflinin välillä lentelee selvästi kipinöitä, eikä romantiikassa ole säästelty. Näyttelijöiden upeat roolisuoritukset herättävät tarinan henkiin, ja esimerkiksi Louisan ja Willin välillä oleva sarkasmin sävyttämä huumori korostuu. Aurinkoisen Louisan vaatetyyli piristää katsojia suuresti, ja myös pelkästään silmiinpistävän komean Claflinin tuijottelu käy hyvästä viihteestä.

Sekä kirja että elokuva tuovat mukavaa piristystä pimeneviin syysiltoihin. Jos loppuratkaisu ei tyydytä, kirjasta on julkaistu myös jatko-osa Jos olisit tässä, joka on myös ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Alunperin kirjoittanut Elsa Helovuo ja Olivia Horjamo

Jouni Hynysen uusin teos kantaa nimeä “Paskapuhetta” ja sitä se tosiaan onkin. Hynynen on perisuomalainen Karjalan kasvatti, joka ei sanaista arkkuaan säästele. Ja kun miehen mieltä painaa riittävän moni asia, lopputuloksena on 151 sivua räväkän suoraa analysointia ja arvostelua Suomen politiikasta, miehistä ja naisista, sosiaalisesta kanssakäymisestä ja viihdeteollisuudesta.

Mukaan mahtuu myös elämänohjeita, fantasioita Jutta Urpilaisesta ja liuta kirosanoja. Toisin sanoen kirja on kannesta kanteen viihdyttävän suorapuheista ja räikeää tekstiä, jossa edetään tauotta täysillä eteenpäin. Mutta kyllä Hynynen osaa todella kirjoittaakin, ja plussaa tulee myös hyvistä kannanotoista ja huomioista, jotka on vain puettu humoristiseen asuun.

Vain elämää -ohjelman tuotantoyhtiö väittää tekevänsä “iloista laatuviihdettä”. Tuossa väitteessä ei mene kuin kolme asiaa pieleen. “Iloinen”, “laatu” ja “viihde”. Jos televisiosta haluaa nähdä todellista suomalaista viihdettä, kannattaa satsata Tuuri-ohjelmaan tai esimerkiksi eduskunta- tai presidenttivaalien valvojaisiin. Niistä voi nimittäin bongata sellaisen sketsihahmogallerian, että voi nauraa vedet silmissä.

Kirjaa lukiessa on hyvä pitää mielessä, että täysin tosissaan ei kannata kaikkea ottaa, sillä rivopuheinen Hynynen on kuitenkin loppujen lopuksi rääväsuinen huumorimies. Kaiken varalta hän on silti liittänyt mukaan oman sähköpostiosoitteensa, mihin hän kehottaa mielensä pahottaineita lukijoita laittamaan vihaisen palautteen. Minkäänlaista juonta tai yhteneväistä aihetta teoksessa ei siis ole, vaan paskaa puhumalla edetään kylmästi alusta loppuun saakka. Aiheet on suunnattu ehkä enemmän mieslukijoille ja tietenkin Kotiteollisuus-faneille, mutta muutamassa kohdassa huumori menee hiukan liian mauttomaksi tai tylsän junttimaiseksi. Onneksi kakkavitsejä ei ole kuitenkaan viljelty liikaa ja jutun taso pysyy kaiken kaikkiaan hauskan puolella. Tietynlaista rohkeutta kirjan kirjoittamiseen on varmasti vaadittu, sillä vihapostista Hynysen sähköposti on mitä luultavammin täyttynyt julkaisupäivämäärän jälkeen, koska karkeita analyysejä ja suoraa haukkumista ovat opuksen sivut pullollaan. Tai ehkä kyseessä on vain silkka välinpitämättömyys. Joka tapauksessa on hyvä taas osata ottaa asiat huumorilla, eikä turhan tosissaan.

Kaiken kaikkiaan kirja oli hauskaa luettevaa, mikä luultavasti kertoo jotain omastakin huumoritasosta. Nimestään huolimatta kirjassa on myös asiallisiakin näkemyksiä ja analyysejä. Ja kyllähän suomalaisen luontoon kuuluu valitusten kuuntelusta saatu nautinto. Kirjaa voisi jättää suosittelematta kukkahattutädeille, mutta muiden käteen helppolukuinen teos saattaa istua oikein mukavasti.

Kaikki on siis päin persettä. Sinä katsot ikkunasta pimeään yöhön, omaan kuvaasi, joka heijastuu ikkunasta. Ja yhtäkkiä tajuat, että olet peilikuvasi, tietokoneen, telkkarin ja puhelimen kanssa ihan vitun yksin. Ja se johtuu siitä, ettet ole muistanut, kerennyt tai jaksanut pysähtyä ja ajatella. Olet ottanut kaiken vastaan mukisematta. Tää oli tässä. Mie lähen nyt kaljalle. Kaikki uuniin! Paitsi Eppu Normaali.

Alunperin kirjoittanut Toni Makkonen

Monen elokuvateatterista kylmään pakkaseen valuvan ihmisen kasvoja koristaa leveä hymy ja innostus. Syy tähän riemuun on 3.1.2016 Suomessa ensi-iltansa saanut Uusi Sherlock -sarjan neljännen tuotantokauden avaava erikoisjakso Sherlock: The Abominable Bride.

Se on jakso, jota hartaimmat fanit ovat odottaneet jo lähemmäs toista vuotta. Myöhemmät neljännen tuotantokauden jaksot tullaan näkemään oletetusti vuonna 2017.

Sherlock: The Abominable Bride on tosiaan kaikki odotukset täyttävä. Jaksossa tunnettu yksityisetsivä Sherlock ja tämän luotettu kollega tohtori Watson palaavat alkuperäiselle vikroriaaniselle aikakaudelleen. Oli etukäteen tiedossa, että erikoisjaksossa kaksikko pääsisi seikkailemaan Sherlock Holmes -tarinoille tunnusomaisella aikakaudella. Tämä seikka oli unelmien täyttymys monille Uusi Sherlock -sarjan ja Sherlock Holmes -tarinoiden ihailijoille.

Erikoisjakso poikkeaa sarjan tavallisista jaksoista mielenkiintoisella tavalla pysyen silti uskollisena sarjan omaperäiselle tyylille ja tarinan kululle. Sarjan ja erikoisjakson käsikirjoittajat Steven Moffat ja Mark Gatiss ovat onnistuneesti luoneet todentuntuisen maailman Sherlockille niin moderniin nykyaikaan kuin hevosvankkurienkin keskelle. Kaikki tuntuu olevan täysin luonnollista vaikka sarjan jaksot ovat ennen näyttäneet Sherlockin elämää tällä vuosisadalla. Aluksi katsojaa toden teolla hämmennetään ja hänet saadaan epäilemään jakson yhteenkuuluvuutta, mutta pian kaikki palaset loksahtavat paikoilleen.

Kuva: Finnkino

Benedict Cumberbatch loistaa jälleen roolissaan huippuälykkäänä sosiopaattina ja lontoolaisena yksityisetsivänä. Tukenaan Sherlockilla, kuten aina, on hänen kollegansa tohtori John Watson upeasti Martin Freemanin tähdittämänä. Jaksossa molemmista päähahmoista tulee esille uusia piirteitä, ja näemme meille sarjan seuraajille jo tuttujen ihmissuhteiden syvenevän.

Kaiken kaikkiaan ikonisen yksityisetsivä Sherlock Holmesin seikkailujen seuraaminen tämän luontaisessa ympäristössä, 1800-luvun Lontoossa, oli minulle sarjan suurena ihailijana mitä miellyttävintä. Tämä jakso on selkeästi osa Uusi Sherlock -sarjaa vaikka olinkin aluksi epäileväinen jakson ja sarjan yhteenkuuluvuudesta. Suurin huoleni oli siinä, että jakso erkanisi eikä liittyisi sarjaan muuten kuin näyttelijäkaartin perusteella. Nyt voin kuitenkin helpottuneena sanoa, että Moffat ja Gatiss ovat tehneet hienoa työtä käsikirjoituksen parissa.

Jakso ei tosiaan tuottanut odottajilleen pettymystä vaan antoi uutta puhtia ja kärsivällisyyttä neljännen kauden muiden jaksojen odottamiseen. Joten kaikki vähäänkin kiinnostuneet: Yle TV2 esittää erikoisjakson 17.1.16 kello 21. Telkut auki silloin!

Alunperin kirjoittanut Mira Korhonen

Markku Pääskysen romaanissa Sielut (2015) 11-vuotias Maija katoaa koulumatkallaan. Maija on kiltti ja iloinen tyttö, eikä hän koskaan karkaisi kotoa. Maijan vanhempiin Kristianiin ja Ainoon iskee hätä, jonka voimaa on vaikea kuvailla, ja heidän on tarrauduttava toisiinsa pysyäkseen kasassa kaikkien kamalien ajatusten keskellä. Poliisi ei suostu auttamaan Maijan etsimisessä, sillä Maijan katoamisesta ei ole vielä kulunut kahtatoista tuntia. Kristian kiertelee pitkin pienen kaupungin kujia kyselemässä ja etsimässä ja huutelee tyttärensä nimeä.

Samaan aikaan Moision mielisairaalasta katoaa omituinen nainen, joka kiertelee samassa karussa metsässä, jossa Maija saattaa olla, ja samaan aikaan myös muuan pankinryöstäjät lähtevät ajamaan Maijan kotikaupunkiin. Mitä jos Maija on siepattu? Vanhempien lisäksi Maijan kaksi koulukaveria, Taito ja Ilari, etsivät häntä samalla, kun he yrittävät istuttaa metsää löytämistään siemenistä. Lopulta koko naapurusto etsii pientä iloista tyttöä, joka on mystisesti kadonnut. Aino, odottaa lasta ja tietää, kuinka hyvä isosisko Maijasta tulisi. Maijan on löydyttävä.

Tarinan aikana paitsi naapurit oppivat tuntemaan toisensa paremmin, myös Kristian ja Aino tulevat tutummiksi toisilleen. Heidän sielunsa koskettavat toisiaan, kun pelko yltyy kauhuksi ja ajatukset harhailevat merkityksettöminä Maijan ympärillä. He tukeutuvat toisiinsa ja laittavat Maijan itsensä edelle. Ehkä he ymmärtävät lapsensa poissaollessa, kuinka paljon he rakastavat toisiaan ja kuinka hauras onni on – kuinka ihminen voi hetkessä kadota jäljettömiin, mutta hänen sielunsa jää silti leijumaan siihen samaan ilmaan, jota hekin hengittävät.

Sielut on kirjoitettu pääosin puhekielellä, ja siinä kuvaillaan asioita monipuolisesti ja moniaistisesti. Teos on samalla filosofinen ja arkinen, ja siinä tulee esille monien erilaisten henkilöiden näkökulmia samasta asiasta. Teos etenee hitaasti, ja siksi siitä on helppo saada kiinni. Se on omalla tavallaan hyvin syvällinen ja pohdiskeleva, ja siinä on paljon opettavaisia asioita, jotka lukijan pitää itse tekstistä ymmärtää. Romaanin teemoja ovat mielestäni ystävyys, menettämisen pelko sekä rakkauden pysyminen, ja jollakin tavalla anteeksi antaminen ja hyväksyntä.

Mielestäni Sielujen sanoma on se, että koskaan ei saa luovuttaa, vaikka kuinka sattuisi ja vaikka mikään ei tuntuisi menevän oikein. Kaikella on tarkoituksensa ja kaikelle löytyy järkevä selitys. Aikaa ei kuitenkaan voi kelata taaksepäin, eikä tekemätöntä saa tehdyksi. Lapsen katoaminen on yksi kamalimmista asioista, joita vanhempi voi kokea, mutta vaikka ihminen on fyysisesti poissa, voi hänen sielunsa tuntea yhtä vahvana ja elossa kuin että hän olisi läsnä. Teoksessa on vahvasti myös esillä se, että rakkaus ei koskaan katoa, se vain voimistuu tunteiden riehuessa sisällä kovempina kuin koskaan.

Teos on mielestäni mielenkiintoinen ja sen lukemista oli vaikea lopettaa, sillä oli jännittävää odottaa, mistä Maija löytyy, vai löytyykö häntä koskaan. Oli myös jännittävää huomata, minkälaisia vaiheita ja tunteita Kristian ja Aino kokevat tarinan edetessä, ja kuinka heidän sielunsa koskettavat toisiaan joka tunti yhä enemmän ja kovemmalla voimalla. Suosittelen Sieluja jokaiselle, joka haluaa oppia jotain uutta elämästä ja maailmasta ja elää mukana tarinassa kaikilla aisteillaan.

Alunperin kirjoittanut Marika Metsovuori

J.J Abrams herätti jälleen kerran scifi-klassikon henkiin valkokankaalla. Star Wars The Force Awakensia voidaan pitää neljäntenä oikeana Star Wars –elokuvana.
2000-luvun CGI-hirvitykset on heitetty leikkaushuoneen lattialle ja Star Warsin kerran suureksi tehneet käytännön efektit on kaivettu naftaliinista.

Star Wars The Force Awakens on Disneyn ensimmäinen yritys tuoda Star Wars -saaga valkokankaalle omistuksensa alaisena. Yritys, joka onnistui valtavista ennakkoluuloista ja 2000-luvun alkupuolen pettymyksien aiheuttamasta pelosta huolimatta loistavasti. Tarinallisesti elokuva sijoittuu kolmekymmentä vuotta Jedin paluun (1983) jälkeen.
Tarina lähtee käyntiin klassisilla Star Wars -alkuteksteillä ja sitä seuraa ensimmäinen näyttävä toimintakohtaus. Elokuva esittelee nopeasti elokuvan keskeisimmät hahmot, Reyn ja Finnin, jotka lähtevät vauhdikkaalle pakomatkalle Imperiumin jäänteistä muodostuneen Ensimmäisen ritarikunnalta. Elokuva sisältää kaiken mitä hyvän Star Wars – elokuvan kuuluu sisältää, eli jättimäisiä superaseita, laseraseita, huikeita avaruustaisteluita ja ennen kaikkea sitä pitkään kaivattua huumoria hahmojen välillä. Loppujen lopuksi hieman yllättävienkin tapahtumien ja älykkäiden juonenkäännösten myötä Finn ja Rey kehittyvät elokuvan aikana mielenkiintoisiksi hahmoiksi ja sopivat melkein täydellisesti Star Wars- universumiin muiden uusien ja vanhojen hahmojen rinnalle. Star Wars The Force Awakens myös onnistuu muutamien mysteerien avulla luomaan mielenkiintoisen pohjan tuleville elokuville sekä seisomaan omana itsenäisenä tarinana.

Elokuvan mainosjuliste. Kuva:  Lucasfilms

Elokuva vilisee aikaisemmista osista tuttuja viittauksia ja näyttelijöitä, kuten Han Solo (Harrison Ford), Prinsessa Leia (Carrie Fisher), Luke Skywalker (Mark Hamill), rakastettava robottikaksikko C-3PO (Anthony Daniels), R2-D2 (Kenny Baker) ja Chewbacca (Peter Mayhew). Elokuvan pääosissa on paljon vanhoja kasvoja. Todelliset tähdet ovat uudet hahmot kuten Daisy Ridleyn romunkerääjä hahmo Rey, John Boyegan esittämä loikannut iskusotilas Finn, Oscar Isaacin näyttelemä vastarintaliikkeen mestaripilotti Poe Dameron ja Adam Driverin näyttelemä häikäilemätön Kylo Ren. Uudet hahmot olivat mielenkiintoisia ja uniikin tuntuisia luonnollisia lisiä Star Wars universumin tähtikaartiin. Odotammekin innolla näkevämme heidän tulevia suorituksiaan seuraavissa osissa.

Elokuva rytmitys pysyi enimmäkseen eheänä loistavan leikkauksen, älykkään kameratyön ja hyvin tehdyn käsikirjoituksen ansiosta rikkoutuen vain satunnaisesti symboliikan korostuksen takia. Tarina eteni jouhevasti ja onnistui jopa yllättämään katsojan useampaan otteeseen. Tosin elokuvan dramaattisin hetki oli lievästi pettymys johtuen sen ennalta-arvattavuudesta. Elokuvan toimintaosiot olivat samaan aikaan todella näyttäviä ja helposti seurattavia kokonaisuuksia loistavan ohjauksen ansioista, ja ne pitivät katsojat jännityksessä alusta loppuun asti. Suurin osa kohtauksista oli merkityksellisiä, pääpaino pysyi henkilöhahmoissa eikä toimintaa ollut vain toiminnan vuoksi. Kuvauspaikat ja elokuvan ”taiteellisemmat osiot”, eli niin sanotut täyteosiot tuntuivat tärkeiltä ja olivat visuaalisesti kauniita kuten myös näyttäviäkin. Suurin osa kohtauksista oli kuvattu oikeissa paikoissa höystettynä oikeilla erikoistehosteilla. CGI-tehosteet toimivat nimensä mukaan vain lisäyksinä ”oikeisiin” kohtauksiin, ja elokuvaan on tämän ansiosta saatu hieman todentuntuisempi ilmapiiri toisin kuin viimeisimpiin Star Wars -elokuviin.

[pullquote-right]Kaikki vanha on uutta ja kaikki uusi on vanhaa.[/pullquote-right]
Elokuvaa kuvaa ehkä parhaiten lause ”kaikki vanha on uutta ja kaikki uusi on vanhaa”. Vanhat hahmot toimivat eräänlaisena siltana uusille, vielä toistaiseksi tuntemattomille hahmoille, ja vanhoja elokuvia matkiva tyyli on sulautettu yhteen nykyaikaisiin elokuvamenetelmiin. Yleinen tunnelma on siis turvallisen vanha ja alkuperäisiä Tähtien sotia kunnioittava, mutta silti tarpeeksi virkistävä ja uudelta tuntuva, että elokuva onnistuu herättämään jo hieman pölyttyneen saagan uuteen ja kiiltävään loistoon. Kirkas loisto luo kuitenkin pitkän varjon ja mieleen nousee kysymys seuraavien ”modernisoitujen” Star Wars -elokuvien laadusta. Onko tämä vain alkusoittoa samankaltaiseen rahastukseen kuin Hobitti-elokuvat? Vielä tässä vaiheessa uskallan kuitenkin sanoa, että J.J Abramsilla on kuitenkin ammattilaisen rautainen ote ja uskon, pienellä varauksella tietenkin, että Abrams tulee pitämään pop-kulttuurin suurimman klassikkosaagan elossa vielä seuraavissakin osissa.

Alunperin kirjoittanut Heikki Tervanen ja Niklas Mäkelä

Tunteet hallitsevat kaikkien elämää, mutta harvemmin pysähdymme ajattelemaan, miten tunteet vaikuttavat meihin, tai millaista elämä olisi ilman tiettyjä tunteita. Pixarin uusi Inside Out – mielen sopukoissa on ihmisen eri mielentiloista kertova, naurua ja liikutusta herättävä elokuva.

Pete Docterin ohjaama animaatio sijoittuu 11-vuotiaan Riley-tytön pään sisälle, jossa asuu viisi eri tunnetilaa: ilo, suru, viha, pelko ja inho. Tunteet ohjaavat häntä pään sisältä käsin ja elämä sujuu hyvin, kunnes Riley muuttaa perheensä mukana San Fransiscoon, mikä aiheuttaakin varsinaisen tunnemylläkän. Uusi elämä uudessa kaupungissa ei ole ollenkaan Rileyn mieleen ja niin kaikki alkaa kääntyä huonompaan suuntaan. Tunnetilat alkavat menettää tilanteen hallinnan, kun ilo ja suru lentävät vahingossa pois keskusohjaamosta. Näin alkaa ilon ja surun pitkä matka takaisin ohjaamoon läpi pään sisään varastoitujen muistojen ja mielentilojen.

Kokonaan uusi maailma

[pullquote-right]
Elokuvan päähenkilöt, tunteet, ovat eläviä ja tuntevia otuksia, joilla on oma elämä, persoonallisuus ja vieläpä omat tunteet. [/pullquote-right]Elokuvan päähenkilöt, tunteet, ovat eläviä ja tuntevia otuksia, joilla on oma elämä, persoonallisuus ja vieläpä omat tunteet. Tämä herättääkin kysymyksen: miten tunteet voivat tuntea? Ehkä niidenkin pään sisällä elää tunnetiloja ja tämä jatkuu paradoksimaisesti loputtomiin, mikä on hiukan hämmentävää. Animaatiossa kuitenkin jätetään leikkimielisyydelle varaa, joten kaiken ei tarvitse olla täysin järkeenkäypää. Pixar on onnistunut animaatiossa kuvaamaan kekseliäästi ja hauskasti Rileyn pään sisäistä maailmaa, johon mahtuu tuhansittain varastoituja muistopalloja, unia tuottavia elokuvastudioita, persoonallisuussaaria, mielikuvitusmaailma ja jopa lapsuudenaikainen vanha mielikuvituskaveri, karamelleja itkevä Bing Bong. Tapahtumapaikoista ei olla tehty turhan monimutkaisia, mutta niissä on silti käytetty hyvin mielikuvitusta ja katsojan on helppo uppoutua kuvitteelliseen mielen maailmaan.

Tunteita täynnä

[pullquote-left]
Huumorin lisäksi elokuva onnistuu herkistämään katsojaa. Loppupuolella olevat nyyhkykohtaukset saavat herkemmälle katsojalle tipan linssiin.[/pullquote-left]
Elokuvaan mahtuu paljon tunteisiin ja mieleen liittyviä yksityiskohtia ja vitsejä, jotka saavat vanhemmatkin ihmiset nauramaan. Vaikka animaatio onkin tehty lapsille, se sopii yhtä hyvin aikuisillekin, sillä huumori on oikeasti hauskaa ja osuvaa. Elokuva ansaitsee myös plussan kekseliäiden hahmojen ja miljöön lisäksi hyvin etenevästä juonesta. Tarina on yksinkertainen ja ehkä hiukan ennalta arvattava, mutta tylsiä kohtia ei elokuvassa juurikaan ole ja juoni toimii hyvin aukotta. Huumorin lisäksi elokuva onnistuu herkistämään katsojaa. Loppupuolella olevat nyyhkykohtaukset saavat herkemmälle katsojalle tipan linssiin, sillä Pixar on onnistunut myös surullisimmissakin kohtauksissa.

Kaiken kaikkiaan hyvin toteutettu animaatio oli ajatuksia herättävä kokemus, jossa piili syvällisempiäkin merkityksiä. Ehkä pääopetuksena oli se, kuinka ilo ja suru eivät olekaan toistensa vastakohtia, vaan enemmänkin liittolaisia. Tarvitsemme molempia tunteita ja ne tarvitsevat toisiaan. Myös toinen mieleenpainuva asia oli kuinka surua alussa pidettiin haitallisena ja turhana tunteena, mutta lopussa huomataan  surunkin olevan myös tärkeä tunne, eikä sitä pidä sulkea pois. Inside Out on elokuva, jota ei kannata arvioida kannen perusteella. Suosittelen elokuvaa aivan kaikenikäisille katsojille.

Alunperin kirjoittanut Toni Makkonen

John Greenin kulttisuosiota nauttiva The Fault in Our Stars löytynee lähestulkoon joka toisen lukemista harrastavan länsimaalaisen nuoren kirjahyllystä.Romaani, jonka nimi kääntyy suomalaisittain muotoon Tähtiin kirjoitettu virhe, on päässyt muun muassa The New York Timesin bestseller-listan kärkeen, ja nostanut samalla kirjoittajansa maailmanlaajuiseen suosioon. Kirjan päähenkilö, 16-vuotias Hazel Lancaster, sairastaa parantumatonta kilpirauhassyöpää ja suhtautuu kutakuinkin kaikkeen joko pessimistisesti tai välinpitämättömästi. Hazelin elämä muuttuu kuitenkin kertaheitolla, kun hän tapaa 17-vuotiaan Augustus Watersin, johon lopulta rakastuu. Lukijaa siis odottaa sydäntäraastavan kaunis rakkaustarina, eikö?

No ei.

En liioittele lainkaan sanoessani, ettei Tähtiin kirjoitettu virhe herättänyt minussa lukijana kuin kiusaantuneisuutta. Kirjan hahmot ovat valtavan yksiulotteisia, mikä tekee heihin samaistumisen tai myötäelämisen liki mahdottomaksi. Tarinankerronta ei ole muutenkaan suoranaisesti kielellisen lahjakkuuden riemujuhlaa: romaanin puuduttavan tylsät lauserakenteet saivat monin paikoin ajatukseni harhailemaan jossakin huomisen kouluruuan ja Narnian välimaastossa.

[pullquote-right]Kielikuvat vetävät kankeudessaan vertoja jopa eduskunnan kyselytunnille.[/pullquote-right]Kaikkein tuskallisinta luettavaa ovat kuitenkin minäkertojana toimivan Hazelin sisäisten monologien sijaan kirjan henkilöiden väliset vuoropuhelut. Puheenvuorot eivät ole pelkästään väkinäisiä ja epärealistisen pitkiä, vaan ne sisältävät lukemattomia mukamas syvällisiä pohdintoja esimerkiksi maailmankaikkeudesta tai ikuisuuden olemuksesta. Päähenkilöiden käyttämät kielikuvat vetävät kankeudessaan vertoja jopa eduskunnan kyselytunnille, ja se on jo paljon se.

Augustuksen ja Hazelin välinen suhde ei sekään ole uskottavimmasta päästä. Augustus huomaa Hazelin ensimmäisen kerran tämän lähtiessä kotiin syöpää sairastavien tukiryhmästä. Sen sijaan että pitkiä repliikkejä rakastava Augustus vaikkapa esittelisi itsensä, hän tuijottaa Hazelia ensin etäisyydeltä ja kutsuu tämän sitten kotiinsa. Hienovaraista. Pariskunnan vuorovaikutus on alusta loppuun melkoisen käsikirjoitetun oloista, enkä saanut heistä kumpaankaan minkäänlaista tuntumaa koko kirjan aikana. Kun Augustus on päässyt käyttämään tarpeeksi montaa B-luokan metaforaa, ollaankin jo kirjan loppuvaiheilla, ja on puolipakollisen traagisen juonenkäänteen vuoro. Henkilökohtaisesti olin enimmäkseen helpottunut romaanin viimeisten sivujen lähestyessä.

[pullquote-right]Virhe on kirjoitettu jonnekin aivan muualle kuin tähtiin.[/pullquote-right]Tähtiin kirjoitettu virhe oli lukijalle enemmän kuin hienoinen pettymys, ja odotin romaanin saavuttaman suosion vuoksi siltä paljon enemmän. Karikatyyrimaisia hahmoja tai ennalta-arvattavaa juonta tuskin tulee ikävä, joskin kirjan tahaton komiikka oli paikoin viihdyttävää luettavaa. Mielestäni John Greenin on täysin turhaa syyttää taivaankappaleita, virhe on nimittäin kirjoitettu jonnekin aivan muualle kuin tähtiin.

Alunperin kirjoittanut Ossi Laurila

Chris Millerin ja Phil Lordin ohjaama 22 Jump Street on yksi vuoden odotetuimmista jatko-osista. Valitettavasti 22 Jump Street osoittautuu pettymykseksi.Kömpelö, yli kolmekymppinen poliisikaksikko Morton Schmidt (Jonah Hill) ja Greg Jenko (Channing Tatum) pääsee jälleen yliopistoon rikoksen perässä. Tällä kertaa kaksikko joutuu valeidentiteettiensä varassa soluttautumaan koulun piireihin selvittääkseen huumekuolemaa.

Jump Streetin historia juontuu 1980-luvulle, jossa Johnny Depp tähditti  yliopistomaailmaan sijoittuvaa samannimistä televisiosarjaa 21 Jump Street. Elokuvat on tehty kyseisen sarjan pohjalta, mutta nämä kehnot teokset eivät ole menestyneet maailmalla. Toimintakomedia 22 Jump Street on jatko-osa kuitenkin ainakin Suomessa suosiota niittäneelle 21 Jump Streetille, joka ei päässyt elokuvateattereihin asti. Sen sijaan 22 Jump Street tuotiin valkokankaalle, mutta valitettavasti se ei palvele katsojaansa edes edeltäjänsäkään tavoin.

Vain ajoittain onnistuvat vitsit eivät pelasta elokuvaa. Hillin tai Tatumin onnistumiset kameran edessä ovat yhden käden sormilla laskettavissa, eikä elokuva tahdo edetä sujuvasti. Aina silloin tällöin vitsi-kriisiä lieventää osuvasti rooliinsa poliisipäällikkö Dicksoniksi valittu Ice Cube räväkällä kielenkäytöllään ja toiminnallaan. Välillä tuntuu, että elokuva on tehty kokonaan improvisoimalla. Lopputuloksesta huomaa, että ohjaajien huomiosta kamppaili samaan aikaan valmistuva The LEGO Movie.

Monin puolin kylmäksi jättänyt 22 Jump Street tulee unohtumaan ihmisten keskuudesta nopeasti, eikä Jump Streetin kadulle karun vastaanoton jälkeen enää luultavasti palata. Elokuvassa vitsien tai näyttelijäsuoritusten saralla onnistumista seurasi lähes aina epäonnistuminen. Ponnahduslauta komedian kärkikahinoihin tämä ei missään nimessä ollut, mutta uskon vielä kuulevani Tatumista ja Hillistä paremmissa merkeissä.

Arvosanaksi 22 Jump Street saa 2/5.

Alunperin kirjoittanut Riku Tauschi